depersonalisointiderealisaatiohäiriöön

Depersonalisointi-derealisaatiohäiriö (DPD) on dissosiatiivinen mielenterveyden häiriö, jolle on ominaista toistuvaa tai jatkuvaa depersonalisaation ja/tai derealisaation kokemusta. Depersonalisaatio tarkoittaa tunnetta siitä, että oma mieli, keho tai identiteetti tuntuvat vieraantuneilta. Derealisaatio ilmenee ympäristön epärealistisuutena, unenomaisuutena tai keinotekoisena tunteena. Kokemukset voivat aiheuttaa merkittävää ahdistusta ja toimintakyvyn heikkenemistä, vaikka todellisuus-tajunta säilyy yleensä kohtuullisena.

Oireisiin sisältyy depersonalisaatio- eli itsensä ulkopuolelta katsomisen tunne ja/tai derealisaatio- eli ympäristön epärealistisen tuntuman kokemus. Oireet voivat ilmetä yksittäin tai yhdessä, niiden esiintyvyys ja kesto vaihtelevat, ja vaikeusasteesta riippuen ne voivat heikentää keskittymiskykyä, muistia ja sosiaalista toimintaa. Yksittäisissä tapauksissa oireet voivat laukaista ahdistusta tai masennusta.

DPD:n taustalla on monitekijäinen etiologia: perinnöllisyys, kehityksen yksilölliset erot ja psykologiset tekijät sekä stressi ja trauma. Tutkimus suuntautuu aivojen verkkoihin, kuten default mode -verkkoon sekä muihin kognitiivisiin ja sensorimotorisiin prosesseihin liittyviin rakenteisiin.

Diagnoosi perustuu kliiniseen arvioon. DSM-5/ICD-11 -kriteerit edellyttävät, että depersonalisaatio- ja/tai derealisaatio-oireet ovat toistuvia tai jatkuvia, todellisuus-tajunta säilyy, ja että oireet aiheuttavat merkittävää distressiä tai toimintakyvyn heikkenemistä. Syy ei saa olla muun psyykkisen sairauden, lääkityksen tai päihteiden käytön aiheuttama tila.

Hoito keskittyy oireiden lievittämiseen ja mahdollisiin oireyhteisvaikutuksiin kuten ahdistukseen. Tehokkaimpina pidetään psykoterapiaa, erityisesti kognitiivista käyttäytymisterapiaa sekä Grounding- ja mindfulness-tekniikoita. Lääkkeellinen hoito voi olla hyödyllistä samanaikaisten mielialahäiriöiden tai ahdistuksen hoidossa; DPDR:n suoraa lääkkeellistä tehoa ei ole vakiintuneesti osoitettu.

Eteneminen vaihtelee: osa kokee paranemista itsestään, kun taas toiset kärsivät pitkäaikaisista oireista. Oireiden hallinta ja tuki voivat parantaa elämänlaatua, kunnes parantuminen tapahtuu.