dekonstruktiiviset

Dekonstruktiiviset viittaavat arkkitehtuurin ja tilasuunnittelun suuntaukseen, joka korostaa fragmentoituneita muotoja, epälineaarisuutta ja rakennuksen osien välistä jännitettä. Tavoitteena ei ole perinteinen harmonia tai selkeä kokonaisuus, vaan ilmaisukyky, joka esittää liikettä, epävarmuutta ja monikerroksisuutta. Muodonilmaisussa näkyy usein epäpyöreitä tai teräviä, leikattuja massoja sekä poikkeavia kulmia ja azhetteja, jotka rikkovat suorien linjojen ja symmetrian odotuksia.

Keskeisiä piirteitä ovat epätyypilliset geometriset rakenteet, ulkonäöltään julkivaatteidenkin kaltaiset pinnat sekä rakennuksen sisä- ja ulkopinnan huomattava vuorovaikutus. Materiaalit kuten teräs, lasi ja betoni voivat esiintyä epästandardissa yhdistelmässä, ja rakenteellinen logiikka voi olla näkyvänä osana rakennuksen estetiikkaa. Dekonstruktivismissa korostuvat usein epäjohdonmukaiset tilat ja laskelmallinen kaaos.

Historia ja tausta: Suuntauksen varhaisin tunnettu vaihe sijoittuu 1980-luvun lopulle ja 1990-luvulle. Kansainvälinen huomio kiinnittyi erityisesti vuonna 1988 järjestettyyn MoMA:n näyttelyyn Deconstructivist Architecture, jonka kuraattorit Philip Johnson ja Mark Wigley toivat käsitteen laajempaan keskusteluun. Ajattelutapaa on liitetty myös dekonstruktion filosoafisiin ideoihin, vaikka arkkitehtuurissa tulkinnat ovat käytännön muotokielen ilmaisua.

Keskeisiä vaikuttajia ovat Peter Eisenman, Frank Gehry, Zaha Hadid, Rem Koolhaas ja Daniel Libeskind. Merkittäviä töitä ovat Gehryn Guggenheim-museo Bilbao (1997), Hadidin Vitra Fire Station (1993) ja Libeskindin Jewish Museum Berlin (1999). Liikkeen vaikutukset ilmentyvät myös digitaalisessa muotoilussa ja parametrisoinnin kehittymisessä, sekä uusien tilallisten ratkaisujen tutkimuksessa.

Kritiikkiä kohtaan dekonstruktiiviset ovat saaneet sekä kiitosta innovatiivisuudesta että kritiikkiä käytännöllisyyden ja kustannusten osalta.