cytokineja

Sytokiinit (englanniksi cytokines) ovat pienikokoisia proteiineja, jotka solu erittää viestimään muiden solujen kanssa. Niillä on keskeinen rooli immuunijärjestelmän toiminnassa sekä tulehduksen, kudosvaurion ja kudosten korjaantumisen säätelyssä.

Sytokiineja luokitellaan usein ryhmiin, kuten interleukiinit, interferonit, chemokiinit, TNF-perhe sekä kantasoluja stimuloivat tekijät. Esimerkkejä ovat IL-1, IL-6, IL-10 sekä interferon-γ ja erilaiset chemokinien perheet. Jokainen sytokiini sitoutuu spesifiin reseptoriin solukalvolla ja ohjaa solujen vastetta vastaanottajasolun tyypin mukaan.

Signaalinsiirtoketjut käynnistyvät reseptorin sitoutumisesta ja johtavat vaikutusketjuihin kuten JAK-STAT, NF-κB ja MAPK. Sytokiinit voivat toimia autokraalisesti, parakriinisesti tai endokriinisesti, ja niillä on usein lyhyt puoliintumisaika. Ne muodostavat monimutkaisen verkoston, jossa vaikutukset voivat olla pleiotropisia, redundansseja ja joskus synergistisiä tai vastakohtaisia.

Rooli terveydessä ja sairauksissa: sytokiinit säätelevät sekä luonnollista että adaptiivista immuunivastetta, vaikuttavat tulehduksiin ja kudosten korjaamiseen. Häiriöt sytokiinien tuotannossa tai toiminnassa liittyvät autoimmuunisairauksiin, sepsiin ja erilaisten syöpien immuunipuolustuksen säätelyyn sekä yleiseen tulehdustilaan.

Kliininen merkitys: sytokiineihin voidaan sekä kiinnittyä että niiden toimintaa estää lääkehoidoissa. TNF-α-estäjät sekä IL-6-reseptorin salpaajat ovat käytössä autoimmuunisairauksien hoidossa. Toisaalta sytokiinihoitoa on kehitetty joihinkin syöpiin ja virusinfektioihin sekä immuunijärjestelmän tukemiseen.

Tutkimuksessa sytokiinien määrää ja toimintaa mitataan menetelmillä kuten ELISA, multiplex-analyyseillä sekä PCR-pohjaisilla määrityksillä. Ominaisuuksiin kuuluu pleiotropia, redundanssi sekä kyky toimia sekä yhdessä että vastakkaisten signaalien kanssa.

Sytokiinien käsite kehittyi 1900-luvun loppupuolella immunologisen tutkimuksen edistysaskeleiden myötä.