autoimmuunissa

Autoimmuunissa tarkoittaa tilaa, jossa immuunijärjestelmä menettää kyvyn erottaa elimistön omat kudokset vieraista ja hyökkää näitä kudoksia vastaan. Tällainen itseä vahingoittava reaktio voi kohdistua yhteen elimeen tai useisiin kudoksiin, ja se on usein pitkäaikainen. Autoimmuunien taustalla vaikuttavat sekä kiinteät geneettiset tekijät että ympäristötekijät; lintujen ja bakteerien antigeenien kohtaaminen sekä hormonaaliset tekijät voivat osaltaan edesauttaa tilan puhkeamista. Autoimmuunia ei tule sekoittaa autoinflammatorisiin tiloihin, joissa epätyypillinen tulehdus syntyy ilman adaptiivisen immuunijärjestelmän autoreaktiivisuutta.

Syyt ja riskit tekijät ovat moninaiset. Geneettinen alttius, erityisesti HLA-tyyppien vaihtelut, lisää riskiä useisiin autoimmuunisiin sairauksiin. Ympäristötekijöillä kuten infektioilla, tupakoinnilla, ravitsemuksella sekä hormonaalisilla tekijöillä on todettu yhteyksiä taudin puhkeamiseen. Mikrobibiomin koostumus ja yksilön elimistön immuunireaktiot voivat vaikuttaa autoimmuunien kehitykseen.

Oireet ja sairausmuodot vaihtelevat suuresti. Yksilökohtaisia, elimistökohtaisia sairauksia on esimerkiksi autoimmuunityreoidi (Hashimoto, Basedow), tyypin 1 diabetes, reumataudit (reumatoidi artritis), lupus ja skleroderma, sekä monien sivuaineksena esiintyviä inflaatiota. Yleisiä oireita voivat olla väsymys, nivel- ja lihaskipu, ihottuma, kuumeilu tai sisäelinten toiminnan häiriöt.

Diagnoosi perustuu kliinisiin löydöksiin, laboratoriokokeisiin ja tarvittaessa kuvantamiseen tai biopsoihin. Verestä löytyvät autoantkiteaut ja tulehduksen merkkiaineet sekä organisohtaiset testit. Hoito keskittyy immuunivasteen hillintään ja tulehduksen vähentämiseen: kortikosteroidien lyhytaikainen käyttö, perinteiset DMARD-lääkkeet, biologiset tai kohdistetut immunomodulaattorit sekä elintapamuutokset. Autoimmuunien kulku on yksilöllinen; varhainen diagnoosi ja yksilöllinen hoitosuunnitelma parantavat ennustetta ja elämänlaatua.