artikuliointi

Artikuliointi on puheäänteiden fyysinen muodostusprosessi, jossa ilmavirta ohjataan muokkaamalla suun, kielen, huulten, hampaiden sekä ääni- ja kurkun alueiden asentoa. Se kuuluu fonetiikan alaan, erityisesti artikulatiiviseen fonetiikkaan, ja sitä tutkitaan sekä yksittäisten äänteiden ominaisuuksien että kielen rakenteen näkökulmasta.

Konsonanteissa artikulointipaikka (missä suuontelossa äänne tuotetaan) ja artikulointitapa (miten ilmavirta muovautuu) sekä äänteen sointi määrittävät äänen laadun. Paikkoja ovat esimerkiksi bilabiaalinen, labiodentaalinen, dentalinen, alveolaarinen, palataalinen, velaarinen ja glottaalinen. Tavat voivat olla plosiivisia (täysin sulkeutuvia ilmavirtuja), frikatiivisia (kitkettäviä ääniä aiheuttavia), nasaalisia (äänteet, joissa ilma kulkee nenäonteloon), affrikaattisia tai approximantteja. Sointi erottaa soinnilliset ja soinnittomat äänteet.

Vokaaleja muodostettaessa keskeisiä tekijöitä ovat kielen korkeus (korkea–matala), kielen etu-taka-asento sekä huulten pyöristys. Näiden ominaisuuksien yhdistelmä tuottaa erilaisia vokaaleja sekä niiden sävyjä. Myös suuaukon avaus ja suuontelon resonanssi vaikuttavat.

Koartikulaatio tarkoittaa äänteiden vaikutusta toisiinsa puheessa: konteksti muokkaa tuotantoa, mikä näkyy esimerkiksi äänenpituudessa, sävyssä tai seuraavan äänteen artikuloinnissa. Artikuliointi vaihtelee kielittäin, murteittain ja yksilöllisesti.

Sovellukset: Artikuliointia tutkitaan kielitieteessä, puheterapiassa, puheentunnistuksessa ja puheentuotannossa sekä kieltenopetuksessa.