Viiruse

Viirukset ovat erittäin pieniä tartunta-aineita, joiden geneettinen materiaali voi olla DNA:ta tai RNA:ta. Ne ovat kapsidin ympäröimiä proteiinikuoria, ja joillakin niistä on lipidivaippa. Ne voivat infektoida eläimiä, kasveja, bakteereita ja arkeoneja. Viirukset eivät ole itsenäisesti elinkelpoisia; ne tarvitsevat isäntäsolun replikoidakseen itseään.

Rakenne ja luokittelu perustuvat perimän tyypin (DNA- vs RNA-virukset), kapsidin muodosta ja mahdollisesta lipidivaipasta. Näillä ominaisuuksilla on vaikutus viruksen tarttuvuuteen, isäntävalintaan ja vastustuskykyyn. Koko vaihtelee noin 20–300 nanometriä.

Elinkaari alkaa kiinnittymisestä kohdesolun pinnalle, sen pääsymisestä soluun ja geneettisen materiaalin replikaatiosta isäntäsolun koneistolla. Tämän jälkeen virionit koottiin ja lopuksi vapautuvat, usein solun hajoamisen tai solukalvon kautta. Tropismi määrittää, mitkä solut ja kudokset ovat viruksen kohteita. Tartuntatavat ovat moninaiset: ilmateitse, suoran kontaktin kautta, veren välityksellä sekä vektorien kuten hyönteisten välityksellä.

Vaikutukset ja torjunta: Virusinfektiot voivat aiheuttaa sairauksia, mutta osa viruksista on hyödyllisiä tutkimuksessa tai bioteknologiassa. Torjuntaan kuuluvat rokotteet, antiviraaliset lääkkeet sekä hygienian ja seurannan aseet.

Historia: Virus-tutkimus alkoi 1890-luvulla Dmitri Ivanovskin ja Martin Beijerinckin töistä; Beijerinck käytti käsitettä virus. 20. vuosisadalla elektronimikroskoopin ja virusten kasvatusmenetelmien kehittyminen syvensivät ymmärrystä virusten rakenteesta ja replikaatiosta.