Verkkoliittymiä

Verkkoliittymä on laitteen tai ohjelmiston kohta, jonka kautta laite voi liittyä verkkoon ja siirtää dataa. Fyysisellä verkkoliittymällä tarkoitetaan yleensä verkkokorttia (NIC), joka on asennettu laitteeseen. Virtuaaliset verkkoliittymät syntyvät ohjelmallisesti, ja niitä käytetään esimerkiksi VLAN- tai vNIC-rajapintoina sekä loopback-rajapintoina.

Fyysiset liittymät voivat olla Ethernet-, Wi-Fi- tai mobiiliverkkoliittymiä. Virtuaaliset liittymät voivat puolestaan olla VLAN-liittymiä, loopback-rajapintoja tai virtuaalisia verkkoliittymiä (esim. vNIC virtuaalikoneissa); niitä käytetään eriyttämään liikennettä tai tukemaan virtualisointia ja konttiteknologiaa. Useita liittymiä voidaan yhdistää samaan laitteeseen NIC-teamingin tai linkkivetoamisen avulla.

Konfiguroinnissa liittymälle annetaan IP-osoite (IPv4 tai IPv6) joko dynaamisesti DHCP:llä tai kiinteänä. Reititys, oletusyhdyskäytävä sekä DNS-asetukset voidaan määrittää liittymän tasolla. Asetuksia hallitaan myös MTU-arvon, nopeuden, duplexin sekä suojauksien kuten palomuurin kautta. Lisäksi voidaan käyttää siltoja (bridging) tai virtuaaliverkko-tiloja (virtual networks).

Verkkoliittymä on keskeinen yhteyspiste sekä linkkikerroksessa (l2) että ylempien kerrosten protokollien, kuten IP:n, käsittelyssä. Laitteessa voi olla useita liittymiä, joilla voi olla eri verkkoja, aliverkkoja tai palveluita. Liittymien hallinta mahdollistaa liikenteen hallinnan, redundanssin ja verkon kapasiteetin hyödyntämisen.

Hallinta ja diagnointi tapahtuvat erilaisia käyttöjärjestelmäkohtaisia työkaluja käyttäen. Linuxissa yleisiä ovat ip, ip addr ja nmcli; Windowsissa ipconfig sekä Get-NetIPInterface ja Netsh; macOSin verkkoasetukset ja ifconfig. Verkkoliittymiä testataan pingoilla, tracerouteilla tai muita verkostotyökaluja hyödyntäen.