Vedynsidoksia

Vedynsidokset ovat sähköisesti suuntautuneita, heikompia vetovoimia, jotka muodostuvat, kun vetyatomi, joka on kovalenttisesti sitoutunut elektronegatiiviseen atomiin (yleisimmin happi, typpi tai fluori), lähestyy toisen molekyylin elektronegatiivista atomiaa, jolla on vapaa elektronipari. Ne eivät ole kovalenttisia sidoksia, vaan vuorovaikutuksia dipoli- ja osittaisvarausperiaatteiden perusteella. Vedynsidokset voivat esiintyä molekyylien välisinä (intermolekulaari) siten kuin vedessä, sekä sisäisesti samassa molekyylissä (intramolekulaari).

Ne ovat keskeisiä sekä veden fysiikkaan että biologisiin rakenteisiin. Esimerkkejä ovat veden muodostama järjestys ja sen poikkeavat ominaisuudet, DNA:n emäsparien väliset sidokset (A–T kaksi, G–C kolme) sekä proteiinien sekundaariset rakenteet, kuten alfa-heliksit ja beta-levyt, jotka perustuvat H-sidoksiin.

Energia vaihtelee, yleensä noin 4–40 kJ/mol ympäristöstä riippuen; käytännössä vedessä noin 15–25 kJ/mol. Geometrialtaan vedynsidokset ovat melko suuntautuneita: donor-acceptor etäisyys (esim. O···O) on noin 2,7–3,0 Å ja kulma usein 160–180 astetta.

Historia: Vedynsidosten käsite kehittyi 1930-luvulla ja sittemmin siitä on tullut keskeinen osa kemiaa, biokemiaa ja materiaalitiedettä. Ne selittävät veden poikkeukselliset fysikaaliset ominaisuudet, biomolekyylien rakenteen ja toiminnan sekä monien liuosten ja kiinteiden aineiden käyttäytymisen.