Valonheijastuvuus

Valonheijastuvuus on sen suhteen mitta, kuinka suuri osa saapuvasta valosta heijastuu pinnalta. Se on dimensionless suure, joka yleensä ilmoitetaan prosentteina tai arvona 0–1. Valonheijastuvuutta voidaan tarkastella sekä spektrin yli (λ) että kulmakohtaisesti: R = R(λ, θ, p), jossa θ on kulma ja p on polarisaatio. Pinta voi heijastaa valoa difuusiaalisesti (epätasainen, hajautunut heijastus) tai spekulaariheijastuksena (kimmoisa, suuntainen).

Sävyissä ja aineissa valonheijastuvuus riippuu monesta tekijästä. Väri ja materiaalin koostumus vaikuttavat siihen, miten paljon valoa absorptoidaan ja miten suurta osaa heijastuu. Pinnan karheus, pinnoitteet ja suojaavat kerrokset sekä lämpötila vaikuttavat heijastuvuuteen. Lisäksi valonheijastuvuutta säätelee aallonpituus sekä kulma, jolla valo osuu pinnalle; erityisesti ei-unnertuvissa kuvioissa heijastuvuus voi muuttua huomattavasti λ ja θ:n mukana. Spekulaari- ja difuusiheijastuvuudet voivat ilmetä samassa pinnassa.

Mittausmenetelmät jakautuvat difuusiin ja suuntautuneisiin heijastuvuuksiin. Yleisesti valonheijastuvuutta mitataan spektrofotometrillä, jossa käytetään integroitua palloa tai muuta mittausyhteyttä diffuusin heijastuvuuden tai kokonaisheijastuvuuden selvittämiseksi. Tulokset esitetään usein spektrinä R(λ) tai valikoivasti kulmakäyrinä. Käytännön sovelluksissa valonheijastuvuutta sovelletaan esimerkiksi rakennusmateriaalien, vaatteiden ja merkkituotteiden värin ja näkyvyyden hallintaan sekä ilmasto- ja energiasäästöihin tähtäävissä ratkaisuissa. Standardit määrittelevät mittausmenetelmät ja tulosten raportoinnin, ja ne voivat käsittää sekä ISO- että ASTM-ryhmien suosituksia.