Tähystimien

Tähystin on optinen instrumentti, jonka tehtävänä on kerätä ja suurentaa kaukaisia taivaankappaleita sekä muita kohteita. Se mahdollistaa taivaankappaleiden yksityiskohtaisten tarkkailun sekä tieteellisen tutkimuksen. Tähystimet vaihtelevat koon, tehon ja käyttötarkoituksen mukaan, ja niitä käytetään sekä harrastus- että ammatillisessa astronomiassa.

Tyypiltään tähystimet voidaan jakaa kolmeen pääkategoriaan: refraktorit (linssipohjaiset), reflektorit (peilipohjaiset) sekä katadioptriset järjestelmät, jotka yhdistävät linssit ja peilit. Refraktorit ovat usein kompaktin kokoisia ja helppokäyttöisiä, toisaalta reflektorit tarjoavat suuremman valonkeruun ja paremman kuvanlaadun suurilla aukkoilla. Katadioptriset mallit yhdistävät hyviä ominaisuuksia sekä linssi- että peiliratkaisuista.

Keskeiset osat ovat objektiivi (päälinssi tai pääpeili), okulaar, putki sekä jalusta tai tuki, joiden avulla kuvaa voidaan tarkkailla ja seurata. Aukko (valonkeruukoko) sekä polttoväli vaikuttavat tähystimen suorituskykyyn; suurennus on lähinnä okulaarin polttovälin ja objektiivin polttovälin suhde. Usein myös lisävarusteet kuten suodattimet ja seurantajärjestelmät ovat käytössä.

Historia: Ensimmäiset käytännölliset kaukoputket kehitettiin 1600-luvulla; Hans Lippershey on usein mainittu keksijänä vuonna 1608. Galileo Galilei teki kuuluisia havaintoja vuonna 1609 ja paransi laitetta. Isaac Newton esitteli vuonna 1668 ensimmäisen toimivan reflektorikaukoputken. 1800- ja 1900-luvuilla kehitettiin edelleen optiikkaa sekä suuria maapallon observatorioita.

Nykyään tähystimiä on sekä harrastajien että ammattilaisuutta varten. Maapallolla on suuria observatorioita kuten VLT ja Keck, sekä avaruusteleskooppeja kuten Hubble ja James Webb. Kehitys keskittyy isompiin aukkoihin, parempaan resoluutioon, adaptatiiviseen optiikkaan sekä katadioptristen järjestelmien hyödyntämiseen.