kaukoputket

Kaukoputket ovat optisia instrumentteja, jotka keräävät valoa kaukaisten kohteiden kuviin ja suurentavat niitä havainnoitavaksi. Niitä käytetään pääasiassa tähtitieteessä ja harrastustoiminnassa, mutta niitä voidaan hyödyntää myös maantieteellisiin havaintoihin. Tehollinen kuvanlaatu riippuu erityisesti valonkeruukykyä ilmaisivasta aukosta ja polttovälistä.

Kaukoputkia on kolme päätyyppiä: linssikaukoputki (refraktor), peilikaukoputki (reflektor) sekä katadioptrinen kaukoputki, joka yhdistää linssin ja peilin piirteitä. Refraktorit käyttävät päälinssiä kuvan muodostamiseen, mikä tarjoaa vakaamman kuvan ja vähän huoltoa, mutta suurten linssien valmistus on kallista. Peilikaukoputket käyttävät heijastavaa peiliä, jolloin suurella aukolla voidaan saavuttaa hyvä erottelukyky ilman suuria linssikokoluokkia. Katadioptriset mallit hyödyntävät sekä linssin että peilin ominaisuuksia kompaktin rakenteen saavuttamiseksi.

Keskeiset osat ovat putki, etulinssi (päälinssi), okulaarit eli okulaari, aukko ja polttoväli sekä tukijalka tai jalusta. Monissa malleissa on myös etsinkaukoputki (etsin) kohteiden jäähdytys- ja suuntaustyökaluina. Aukon halkaisija määrää valonkeruun määrän ja erottelukyvyn; suurempi aukko parantaa kuvanlaatua erityisesti himmeissä kohteissa. Suurennus saadaan kertomalla kaukoputken polttoväli okulaarin polttovälin kanssa.

Historia ulottuu 1600-luvulle, jolloin varhaisimmat refraktorit kehittivät Galileo ja muut, ja Newtonin peilikaukoputki 1600-luvulla laajensi mahdollisuuksia. 20. vuosisadalla katadioptriset ratkaisut, kuten Schmidt-Cassegrain- ja Maksutov-tyypit, mahdollistivat kompaktit, suurilla aukkoilla varustetut instrumentit. Nykyään kaukoputkia on sekä harrastus- että tutkimuskäyttöön, erikokoisina ja erilaisten sovellusten mukaan.