Työmarkkinajärjestöjen

Työmarkkinajärjestöjen käsite kuvaa työmarkkinoilla toimivia järjestäytyneitä toimijoita, jotka edustavat sekä työntekijöitä että työnantajia ja osallistuvat työehdoista sekä palkoista käytäviin neuvotteluihin. Näiden järjestöjen tehtävänä on sekä yksittäisten jäsenten että koko toimialan etujen ajaminen, työehdojen ja palkkauksen sovittaminen sekä toiminta- ja turvaverkkojen kehittäminen.

Suomessa työmarkkinajärjestöt jakautuvat pääasiassa kahteen suureen ryhmään: työntekijä- ja ammattiliittojen keskusjärjestöihin sekä työnantajatahon järjestöihin. Kolme suurinta kansallista ammattiliittojen keskusjärjestöä on SAK, STTK ja Akava. Niiden kautta useimmat palkka- ja työehdostussopimukset sekä sektorikohtaiset sopimukset neuvotellaan. Työnantajapuolta kuvaavat keskusjärjestöt, joista tunnetuin on EK (Elinkeinoelämän keskusliitto). Lisäksi toimialajärjestöt ja -liitot sekä liiton jäsenyydet täydentävät rakennetta.

Työmarkkinajärjestöillä on keskeinen rooli palkkojen ja työehtojen neuvottelujen sarjassa ja ne tukevat työmarkkinoiden vakauden saavuttamista kolmikantaisessa mallissa, jossa keskusjärjestöt, valtiovalta ja elinkeinoelämä ovat vuorovaikutuksessa. Ne tarjoavat jäsenilleen neuvontaa, koulutusta, työllisyyspolitiikkaan liittyvää vaikuttamista sekä esimerkiksi työttömyys- ja työttömyysturvapalveluita.

Historiallisesti suomalainen työmarkkinajärjestelmä on kehittynyt 1900-luvun aikana yleissopimusten ja neuvottelumenetelmien varaan, mikä on mahdollistanut osapuolten yhteistyön ja suhteellisen korkean työelämän vakauden. 2000-luvulla järjestelmä on sopeutunut kansainvälistymiseen, digitalisaatioon ja talouden rakenteellisiin muutoksiin, mutta sen perusidea – vapaaehtoiset sopimukset ja kolmikantainen vuorovaikutus – on säilynyt.