Translitterointijärjestelmät

Translitterointijärjestelmät ovat kirjoitusmerkkien muuntamissääntöjä, joiden avulla teksti muunnetaan yhdestä kirjoitusjärjestelmästä toiseen. Tavoitteena on säilyttää alkuperäinen identiteetti sekä kirjoitus että usein lukukelpoisuus, jolloin muunnos voidaan jossain määrin palauttaa takaisin alkuperäiseen merkkijärjestelmään. Translitterointi eroaa äännettä kuvaavasta transcriptionista: translitteroinnissa pyritään pitämään kirjaimet ja diakriittiset merkit mahdollisimman tarkasti, usein säilyttäen sekä muodon että lukutavan.

Järjestelmät voivat jakautua käyttötarkoituksen mukaan. Ortografinen translitterointi pyrkii kirjainten kirjaimelliseen vastineeseen ja soveltuu esimerkiksi kirjastotietokantoihin, julkaisuihin ja virallisiin aineistoihin. Foneettinen tai ääntä kuvaava lähestymistapa korostaa äänteitä ja voi olla vähemmän palautettavissa, mutta se voi helpottaa oikean ääntämyksen hahmottamista.

Kielikohtaisia esimerkkejä: Cyrillic-tekstin translitterointi latinaksi on standardoitu useilla järjestelmillä, kuten ISO 9 ja ALA-LC. Kreikasta latinaksi on sovellettu ISO 843. Arabian ja heprean translitteroinnissa käytetään DIN 31635 ja ISO 259 (yhteisissä standardeissa myös ALA-LC). Kiinan romanoa varten yleisesti käytetty pinyin-järjestelmä on vakiintunut globaali standardi, ja ISO 7098 kuvaa kiinalaisen ideogrammin latinointia yleisemmin. Jaakjalainen japanilainen translitterointi tunnetaan useista järjestelmistä, kuten Hepburn, Kunrei-shiki ja Nihon-shiki, sekä ISO 3602 -standardeista. Korean translitteroinnissa käytetään yleisesti Revised Romanizationista (RR) sekä McCune–Reischaueria.

Translitterointijärjestelmät on suunniteltu sekä tiedonvaihtoa että kulttuurillista identiteettiä silmällä pitäen. Käyttö kannattaa valita kohdemaisen tai -alan standardien mukaan, jotta muunnos olisi mahdollisimman yhdenmukainen.