Taivutusmerkit

Taivutusmerkit ovat kieliopillisia päätteitä ja muita morfologisia muutoksia, joita sanoihin lisätään taivuttamisen yhteydessä. Niiden avulla ilmaistaan muun muassa lukumäärä, sijamuoto ja verbeissä persoonan sekä ajan merkit. Taivutusmerkit ovat tyypillisesti sidoksissa sanan vartaloon eikä niinkään erillinen sana, jolloin niiden avulla sanoja muutetaan sopimaan lauseen tehtävään.

Substanttiiveilla ja adjektiiveilla taivutusmerkit ilmaisevat lukumuodon sekä sijamuodon. Suomen kielessä on useita sijamuotoja, kuten nominatiivi, genetiivi ja partitiivi sekä inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, essiivi ja translatiivi. Yksi käytännön esimerkki: sana talo voi taivuttaa seuraavasti — nominatiivi talo; genetiivi talon; partitiivi taloa; inessiivi talossa; illatiivi taloon; adessiivi talolla; ablatiivi talolta; allatiivi talolle; essiivi talona; translatiivi taloksi. Omaisuuslauseissa taivutuksen lisäksi voi esiintyä omistusliitteet kuten -ni, -si ja -nsä (taloni, talosi, talonsa).

Verbeillä taivutusmerkit kertovat persoonan ja luvun sekä ajan tai moodin. Yleisessä preesensissä tavallisesti on kuusi muotoa: minä -n, sinä -t, hän/se -e-, me -mme, te -tte, he -vat/-vät (lisäselvityksellä stemikuvioita vaihtelevat verbiluokkien mukaan). Esimerkki: tehdä — teen, teet, tekee, teemme, teette, tekevät. Verbin taivutuksessa voi esiintyä myös vokaalien muutoksia ja stemin vaihtelua.

Taivutusmerkit ulottuvat myös pronomineihin ja adjektiiveihin, ja niitä käytetään tavallisesti omistussuhteiden, määrän ja ominaisuuksien ilmaisemiseen. Vokaaliharmonia vaikuttaa siihen, millaiset kirjain- tai vokaaliyhdisteet liitetään takana oleviin päätteisiin.

Lyhyesti: taivutusmerkit ovat keskeinen keino ilmaista suomen kielen kieliopillisia suhteita ja sanan merkityksen tarkkaa suuntaa.