Taajuusvyöhykkeet

Taajuusvyöhykkeet, suomeksi myös nimellä radiotaajuusalueet tai taajuuskaistat, ovat radioaalloilla tapahtuvaan langattomaan tiedonsiirtoon käytettävien sähkömagneettisten taajuuksien alueita. Kansainvälinen televiestintäliitto (ITU) jakaa radiotaajuusspektrin eri alueisiin, joista jokaisella on omat tyypilliset käyttökohteensa ja ominaisuutensa. Nämä alueet on numeroitu ja nimetty, esimerkiksi erittäin matalat taajuudet (ELF), matalat taajuudet (LF), keskitaajuudet (MF), korkeat taajuudet (HF), erittäin korkeat taajuudet (VHF) ja ultrakorkeat taajuudet (UHF).

Jokaisella taajuusvyöhykkeellä on omat etunsa ja haittansa tiedonsiirron kannalta. Matalammilla taajuuksilla on pidempi aallonpituus ja ne voivat kulkea pidempiä matkoja ja läpäistä esteitä paremmin, mutta ne vaativat suurempia antenneja ja tarjoavat yleensä vähemmän kaistanleveyttä. Korkeammilla taajuuksilla on lyhyempi aallonpituus, ne sallivat suuremman tiedonsiirtonopeuden ja pienemmät antennit, mutta niiden kantama on lyhyempi ja ne häiriintyvät herkemmin esteistä ja sääolosuhteista.

Taajuusvyöhykkeiden käyttöä sääntelee kansainvälisesti ITU ja kansallisesti eri maiden viestintäviranomaiset, kuten Suomessa Traficom. Tämä sääntely on välttämätöntä, jotta eri langattomat laitteet ja palvelut voivat toimia häiriöttä ja tehokkaasti. Esimerkiksi matkapuhelinverkot, Wi-Fi-yhteydet, radiolähetykset ja televisiolähetykset kaikki toimivat tietyillä taajuusvyöhykkeillä. Uudet teknologiat ja sovellukset vaativat jatkuvasti uusia taajuusresursseja, mikä tekee taajuussuunnittelusta ja -hallinnasta keskeisen osa-alueen tietoliikenteessä.