Retroheijastus

Retroheijastus on optinen ilmiö, jossa valonsäde palautuu suurimmaksi osaksi kohti valonlähdettä. Tämä tapahtuu, kun pinnan rakenne tai materiaali on suunniteltu ohjaamaan valonsäteet takaisin lähteeseen, usein useamman perättäisen heijastuksen tai taittuvuuden kautta. Retroheijastusta käytetään, koska se parantaa näkyvyyttä myös silloin, kun tilanne on huono tai valo on heikko.

Yleisimmät retroheijastimet perustuvat kolmeen periaatteeseen: kuutiokulmaprisma, mikroprisma- ja mikrorasialiitokset. Kuutiokulmaprisma muodostaa kolmiulotteisen kärjen, jonka kolmella kohtisuoralla pinnalla tapahtuu useampi heijastus, jolloin valo palaa takaisin kohti lähdettä. Mikroprismakalvot koostuvat pienistä prismamaisista rakenteista, jotka ohjaavat tuleneen valon takaisin samaan suuntaan. Mikrosfääripohjaiset retroheijastimet käyttävät lasisädelevyjä, joiden sisään joutuva valo taittuu ja heijastuu useamman vuorokauden kautta takaisin lähteeseen. Nämä rakenteet voivat esiintyä yksittäin tai yhdistelminä, ja ne kattavat laajasti sekä peittävät että liikennettä koskevat pinnat.

Käyttöalueet ovat laajat: liikennemerkit, ajoneuvojen takavalot, heijastimet työhanoissa ja turvavaatteissa, pyöräilijöiden varusteet sekä ajoväylien merkit. Retroheijastusta voidaan nähdä sekä pysyvissä materiaaleissa että irrotettavissa kalvoissa, joihin on sijoitettu microprism- tai kuutionurkka-prismarakenteita.

Huomioitavaa on, että retroheijastus on edge- ja etäisyyssidonnainen ja toimivuus riippuu valonlähteestä sekä auringonvalosta. Likainen, kastunut tai kulutettu retroheijastin menettää osan tehokkuudestaan. Ympäristöstandardit määrittelevät usein vaatimukset retroheijastavien tuotteiden suorituskyvylle ja testaukselle.