Ravinteisuuden

Ravinteisuus on käsite, jota käytetään kuvaamaan ravinteiden runsautta ja saatavuutta. Sillä voidaan viitata sekä maaperän kykyyn toimittaa kasveille välttämättömiä ravinteita että ruokavalion ravintopitoisuuteen ja sen vaikuttavuuteen ihmisen terveydelle. Maaperän ravinteisuus riippuu muun muassa ravinteiden määrästä, niiden bioavailabiliteetista sekä tekijöistä kuten pH:sta, orgaanisen aineen määrästä, kationinvaihtokapasiteetista ja veden saannista. Tärkeimmät kasviravinteet ovat typen, fosfori ja kalium sekä mikroravinteet kuten rauta, sinkki ja boori. Liiallinen ravinteisuus voi johtaa ympäristöhaittoihin, kuten vesistöjen rehevöitymiseen, jos ravinteet huuhtoutuvat pois maaperästä.

Maaperätieteissä ravinteisuutta seurataan maaperätesteillä ja bioavailabiliteetin arvioinnilla sekä suunnittelemalla lannoitusta oikein. Ravinteisuuden parantamiseen vaikuttavat esimerkiksi sopiva jakeistus ja määrä, orgaanisen aineksen lisääminen sekä maaperän pH-tason optimoiminen. Näin voidaan tukea satoa, kasvien laatua ja kestävää maanpinnan hoitoa.

Ravitsemuksessa ravinteisuus kuvaa ruokavalion ravintopitoisuutta suhteessa energiansaantiin. Korkea ravinteisuus tarkoittaa, että ruokavalio sisältää riittävästi vitamiineja ja kivennäisaineita pienessä kalorimäärässä. Tämä korostaa monipuolisuuden ja tasapainoisen ruokavalion merkitystä.

Kestävyysnäkökulma korostaa sekä maan ravinteisuuden säilyttämistä että kuluttajien ravitsemuksellisia tarpeita: liiallinen lannoitus voi rasittaa ympäristöä, kun taas aliravitsemus heikentää terveyttä. Ravinteisuus on thus monisyinen käsite, jonka määrittely ja mittaaminen riippuvat kontekstista.