Rangaistavuus

Rangaistavuus on oikeustieteen termi, jolla tarkoitetaan sitä, onko tietty teko kriminalisoitu ja siten siten mahdollisesti rangaistavaa. Käytännössä rangaistavuus määrittelee, voiko teko johtaa rangaistukseen. Se on keskeinen osa aineellista rikosoikeutta ja liittyy läheisesti rikosnimikkeisiin sekä rangaistuksen määräämiseen.

Rangaistavuus rakentuu oikeusjärjestelmän perusperiaatteista, erityisesti legality-periaatteesta. Ilman voimassa ollutta lakia, joka määrittelee teon rangaistavaksi, ei ole perusteita rangaistukseen. Tämä tarkoittaa, ettei teko voitaisi tuomita jälkikäteen eikä ulkopaikkakunnallisista normeista voida tekoja rangaista. Lisäksi rangaistavuuteen vaikuttavat sekä teko (teon laatu) että tekijä (sopiva syyllisyys). Usein puhutaan riittävästä syyllisyydestä (mies rea) ja tahallisesta tai tuottamuksellisesta tilanteesta. Joissakin oikeudenkäyttöalueissa on myös rikosvastuun ulottuvuutta laajentavia säännöksiä, kuten törkeän vastuun tai rikosoikeudellisia seuraamuksia, jotka voivat koskea myös tilanteita, joissa syyllisyyden osoittaminen on muulta kuin tahallisuudeltaan.

Ikä ja mielentila voivat vaikuttaa rangaistavuuteen. Esimerkiksi alaikäisten rangaistavuus ja kokemukset mielentilahuojennuksista voivat poikia poikkeavia säädöksiä rangaistavuuden ja rangaistusten määräämisessä. Myös mahdolliset rajoitukset, kuten suhteellisuus ja oikeudenmukaisuus, ohjaavat sitä, milloin ja millä tavalla teko katsotaan rangaistavaksi.

Rangaistavuus ei sinänsä ole sama kuin rangaistus; rangaistus on seuraamus, joka määrätään rangaistavaksi katsotusta teosta.

Yhteenvetona rangaistavuus määrittelee, milloin teko voidaan asettaa rikosoikeudelliseen vastuunalaisuuteen ja siten olla rangaistavaksi aiottuna.