Proteiinimääritysmenetelmät

Proteiinimääritysmenetelmät ovat joukko biologisia ja kemiallisia tekniikoita, joita käytetään proteiinien pitoisuuden tai määrän määrittämiseen näytteessä. Nämä menetelmät ovat keskeisiä monilla biologian ja biokemian aloilla, kuten lääketieteellisessä diagnostiikassa, lääkekehityksessä ja elintarviketutkimuksessa. Yleisin proteiinimääritysmenetelmä perustuu proteiinien kykyyn absorboida ultraviolettivaloa 280 nanometrin aallonpituudella tyrosiini- ja tryptofaanijäännösten ansiosta. Vaikka tämä menetelmä on nopea ja helppo, se voi olla epätarkka, jos näytteessä on muita UV-absorboivia aineita.

Toinen yleinen lähestymistapa on kolorimetrinen määritys, jossa käytetään reagensseja, jotka reagoivat proteiinien kanssa muodostaen värillisen yhdisteen. Näiden yhdisteiden värin intensiteetti on verrannollinen proteiinin pitoisuuteen ja se mitataan spektrofotometrillä. Bradford-menetelmä ja Lowry-menetelmä ovat esimerkkejä tällaisista kolorimetrisistä määrityksistä. Nämä menetelmät ovat yleensä herkempiä ja tarkempia kuin pelkkä UV-absorbanssin mittaus, mutta ne vaativat enemmän reagensseja ja inkubaatioaikaa.

Lisäksi käytetään menetelmiä, jotka perustuvat proteiinien vuorovaikutukseen spesifisten vasta-aineiden kanssa, kuten ELISA (entsyymi-immuuni-absorbanssi-määritys). Nämä menetelmät ovat erittäin spesifisiä ja herkkiä, mikä tekee niistä sopivia hyvin matalien proteiinipitoisuuksien mittaamiseen ja tiettyjen proteiinien tunnistamiseen monimutkaisista seoksista. Myös proteiinien massan perusteella tapahtuva määritys, kuten massaspektrometria, on kehittynyt huomattavasti ja tarjoaa tarkkoja kvantitatiivisia tietoja. Valittava menetelmä riippuu näytteen tyypistä, tarvittavasta herkkyydestä ja spesifisyydestä sekä käytettävissä olevista resursseista.

---