Postpositivistiset

Postpositivistiset lähestymistavat ovat tieteellisen tutkimuksen suuntauksia, jotka kehittyivät positivismin kritiikin ja kriittisen realismin vaikutuksesta. Niissä todellisuus nähdään olemassa olevaksi, mutta havaintomme ja mittauksemme ovat aina alttiita virheille, teoreettiselle tulkinnalle sekä kontekstin vaikutuksille. Tutkijan arvot ja oletukset voivat värittää havaintoja, ja täydellistä objektiivisuutta ei pidetä saavutettavana. Tutkimuksen tavoitteena on kuitenkin tuottaa empiiristä näyttöä sekä arvioida epävarmuutta ja rajoituksia.

Postpositivistiset lähestymistavat korostavat fallibilismia ja teorian ladattujen havaintojen tunnustamista: tiede etenee korjaamalla aiempia teorioita uusilla todisteilla. Paradigma painottaa, että käytännössä tavoitteena on luotettava, mutta epävarmuuden kanssa toimeen tuleva ymmärrys maailman toiminnasta.

Metodologisesti postpositivistiset tutkijat suosivat monimenetelmällisyyttä, triangulaatiota ja systemaattista virheiden kartoitusta. He käyttävät sekä määrällisiä että kvalitatiivisia menetelmiä, ja tulokset raportoidaan epävarmuusmarginaaleineen. Teoreettinen kehys ja hypoteesien testaus vuorottelevat, ja tutkimuksen suunnittelussa pyritään mahdollisimman vahvaan mutta joustavaan päätelmään.

Filosofiset juuret ovat Popperin fallibilismissa sekä Kuhnin, Lakatosin ja Feyerabendin töissä; erityisesti sosiaalitieteissä Guba ja Lincoln (1994) ovat määritelleet postpositivistisen paradigman mallin. Kritiikkiä on esitetty siitä, että too, että se voi lisätä epävarmuuden kokemusta, mutta käytännössä se korostaa tutkijuuden läpinäkyvyyttä ja triangulaation hyödyntämistä.

Postpositivistiset lähestymistavat ovat yleisiä sosiaali- ja terveysalalla, koulutuksessa, psykologian ja politiikan tutkimuksessa sekä monissa soveltavissa tutkimuksissa, joissa pyritään sekä määrälliseen että laadulliseen näyttöön.