Osittaisagonisteihin

Osittaisagonisteihin viitataan yleensä fysiologiassa ja lääketieteessä osittaisina aktivaatioina reseptorissa toimiviin ligandien ryhmiin. Ne sitoutuvat reseptoriin ja tuottavat vasteen, jonka maksimivaste on pienempi kuin täyssagonistilla. Sisäinen aktiivisuus (intrinsic activity) on arviolta 0–1, mikä tarkoittaa, että osittaisagonisti voi sekä aktivoida reseptoria että kilpailla muiden ligandoiden kanssa riippuen tilasta.

Toimintaperiaate perustuu siihen, että osittaisagonisti voi toimia sekä agonistina että antagonistina. Jos reseptoriin on vähän täyssagonistista aktivointia, osittaisagonisti voi tuottaa huomattavankin vasteen. Toisaalta suurennettaessa täyden agonistin määrää osittaisagonisti kilpailee reseptorista, rajoittaen suurinta mahdollista vastetta. Tämä antaa ikään kuin kaaripetymisen: vaste ei enää kasva annoksen lisäämisellä (ceiling effect).

Kliinisiä sovelluksia on monia. Osittaisagonisteja hyödynnetään muun muassa turvallisempien hoitojen kehittämisessä, koska niiden rajoitettu vaste voi vähentää haittavaikutuksia ja riippuvuusriskin painetta. Esimerkkejä:

- Buprenorfiini: mu-opioid-reseptorin osittaisagonisti, käytetään sekä kipujen hoidossa että opioidiriippuvuuden hoidossa; sillä on korkea affiniteetti ja pitkä vaikutusaika, sekä joissakin tilanteissa kappa-reseptorin antagonismi.

- Aripipatsoli (aripiprats) ja muut D2-/5-HT1A-reseptorin osittaisagonistit: käytetään psykiatrisissa tiloissa tasapainottamaan vaikutuksia ja vähentämään ekstra-pyramidaalisia oireita.

- Varenikliini: alfa4beta2-nikotiinireseptorin osittaisagonisti, joka on tarkoitettu tupakoinnin lopettamisen tukemiseksi.

Osittaisagonistien rooli eroaa sekä täyssagonisteista että antagonisteista: ne voivat tuottaa rajoitetun vasteen, ja niiden vaikutus riippuu ympäröivästä ligandiasetelmasta sekä reseptorikapasiteetista.