Orientoitumisesta

Orientoitumisesta käytetään termiä orientoituminen, ja se viittaa kykyyn saada selville oma asema suhteessa ympäristöön sekä suunnitella ja toteuttaa toimia sen mukaan. Orientoituminen kattaa sekä maantieteellisen ja ajallisen suuntautumisen sekä sosiaalisen kontekstin huomioimisen. Se mahdollistaa liikkumisen, päätöksenteon ja toiminnan tarkoituksenmukaisuuden arkisissa tilanteissa.

Orientoituminen perustuu aivojen ja aistien yhteistoimintaan. Visuaalinen informaatio, vestibulaarinen tasapaino ja proprioseptio sekä muistijälkien muodostama kartta auttavat yksilöä hahmottamaan sijaintinsa, reitit ja etäisyydet. Ympäristön maamerkit, rakenteet ja ennen kaikkea kognitiiviset mallit eli mental mapit tukevat suunnistamista sekä tilan- ja ajan hahmottamista.

Toiminta kehittyy varhaislapsuudessa, kun leikki ja liikkuminen harjoittavat suunnistusta. Ikääntyessä orientoitumisessa voi ilmetä heikkenemistä, ja joillain neurologisilla tai lääkinnällisillä tiloilla kuten dementiaa sairastavilla voi olla suuria haasteita paikan ja suunnan pitämisessä. Kulttuuri ja yksilölliset kokemukset vaikuttavat myös siihen, miten ihmiset hakevat ja käyttävät paikkatietoa.

Orientoitumista kehitetään koulutuksessa, retkeilyssä, urheilussa ja turvallisuusalalla, joissa tarkka suuntautuminen on olennaista. Kliinisessä kontekstissa orientoitumisen arviointi voi olla osa neuropsykiatrista tutkimusta ja hoitoa, kuten vammojen tai aivohalvauksen jälkitilojen yhteydessä. Lisäksi teknologian kehitys, kuten kartta- ja navigointisovellukset sekä robotiikka, perustuu orientoitumisen periaatteisiin.

Tutkimus orientoitumisesta kuuluu kognitiiviseen psykologiaan, neurotieteisiin, ergonomiaan sekä geografiaan ja robotiikkaan, ja se tarkastelee sekä ihmisten että järjestelmien navigoinnin ja paikan hahmottamisen mekanismeja.