Normatiivisuuden

Normatiivisuus tarkoittaa normien, standardien ja preskriptioiden luonnetta: sitä, mikä ohjaa toimintaa, mitä tulisi tehdä ja mikä on oikeutettua, hyvää tai hyväksyttävää. Se eroaa kuvailevasta tiedosta, sillä normatiiviset väitteet ilmentävät velvoitteita, suosituksia ja arvoja siitä, miten asioiden pitäisi olla.

Normatiivisuutta voidaan tarkastella eri alueiden kautta. Moraalinen normatiivisuus koskee oikean ja virheellisen sekä velvoitteiden ja arvojen määrittelyä. Oikeudellinen normatiivisuus viittaa lakeihin, sääntöihin ja oikeuksiin sekä niiden noudattamiseen liittyviin normeihin. Episteeminen normatiivisuus liittyy päteviin perusteisiin, evidenssiin ja siihen, miten uskomuksien tulisi olla perusteltuja. Sosiaaliset ja käytännölliset normit ohjaavat arkipäivän toimintaa ja yhteisön käytäntöjä.

Filosofisessa keskustelussa normatiivisuus kuuluu normatiivisen etiikan ja metaetiikan alueisiin. Normatiivinen etiikka pyrkii määrittelemään, mikä on oikein tai hyvä toiminnassa, ja tarjoaa perustelut teoille. Deontologiset ja utilitaristiset (teleologiset) lähestymistavat antavat erilaisia perusteita. Hyve-etiikka korostaa hyvän luonteenpiirteitä ja tarkoituksenmukaisuutta elämässä. Metaetiikassa puolestaan pohditaan, ovatko normatiiviset väitteet vakuuttavia, voivatko ne olla objektiivisia ja miten ne liittyvät todellisuuteen.

Käytännössä normatiivisuus auttaa muodostamaan päätöksenteon perustelut politiikassa, lainsäädännössä, tieteellisessä työskentelyssä ja arjen arvioissa. Se myös herättää kriittisiä kysymyksiä siitä, millä tavoin arvot ja normit ohjaavat toimintaa ja kenellä on valta määritellä, mitä pidetään hyväksyttävänä. Normatiivisuudesta keskusteltaessa on tärkeää pyrkiä selittämään ja puolustamaan väitteensä riittävillä perusteilla ilman liiallista relativismia.