Mikrosäteily

Mikrosäteily on epävirallinen yleistermi suomen kielessä, jota käytetään kuvaamaan säteilyn ilmentymiä pienissä annoksissa tai mikroskooppisessa kontekstissa. Tieteellisessä puheessa siihen liittyy usein mikrodosimetria, jossa tarkastellaan miten pienet energianannokset imeytyvät solutasolla ja miten ne voivat vaikuttaa biologiseen kudokseen. Säteily jaetaan ionisoivaan ja ei-ionisoivaan; mikrosäteily voi viitata sekä ionisoivan säteilyn että pienitehoisen ei-ionisoivan säteilyn konteksteihin, riippuen käytetystä lähestymistavasta.

Ionisoiva säteily syntetisoidaan esimerkiksi alfa-, beta- ja gamma-säteilyllä, X-säteillä sekä neutroneilla. Se pystyy irrottamaan elektroneja atomien ritkeistä ja voi vaurioittaa solujen perimää. Ei-ionisoiva säteily, kuten radioaallot, mikroaallot, näkyvä valo ja lämpösäteily, ei yleensä aiheuta samoja DNA-vaurioita, mutta voi lämmittää tai stimuloida muita biologisia prosesseja.

Lähteitä mikrosäteilylle ovat sekä luonnollinen taustasäteily (esimerkiksi radon, kosminen säteily) että ihmisen tuottama säteily lääketieteellisistä kuvantamismenetelmistä (röntgen, CT), teollisista sovelluksista sekä ydinlaitos- ja tutkimustoiminnasta. Mittausyksiköissä käytetään Gy (gray) ja Sv (sievert) sekä pienempiä yksiköitä kuten µGy ja µSv mikroskaaleissa doosisuosituksissa.

Turvallisuus perustuu aikaan, etäisyyteen ja suojaukseen sekä henkilökohtaiseen dosimetriaan. Suojavarusteet, rajoitukset ja säännöllinen valvonta ovat keskeisiä tekijöitä sekä terveyden että ympäristön suojelemiseksi. Suomessa säteilyturvallisuudesta vastaa STUK, joka soveltaa sekä kansainvälisiä suosituksia (ICRP) että EU-direktiivejä.