Lähisointu

Lähisointu on runouteen ja laululliseen sanailuun liittyvä riimitystapa, jossa loppusointujen äänteet ovat soinniltaan lähellä toisiaan, mutta eivät ole identtisiä. Termi viittaa läheisyyteen riimin muotoutumisessa: loppusointu antaa musiikillista yhteyden tunnetta, mutta ei luotettavasti täsmää samanlaista loppusointua kuin täydellinen riimi.

Lähisointu syntyy useimmiten kahdella päätyypillä. Vokaaliassonanssissa samankaltaisuus tulee vokaaleista, ja loppusoinnun vokaalijonot muistuttavat toisiaan vaikka konsonantit eroaisivat. Konsonanttiassonanssissa loppuäänteet muodostuvat samankaltaisista konsonanteista, vaikka vokaalit vaihtelisivat. Monesti sekä vokaali- että konsonanttiyhteensopivuus muodostaa lähisoinnun, jolloin loppuun saadaan epävarma, mutta tunnistettava sointi.

Lähisointua voidaan käyttää sekä loppusoinnuissa että sisäsoinnuissa. Se tarjoaa joustavan vaihtoehdon täsmälleen riimisektorilliseen muotoon sekä mahdollistaa erilaisia rytmisiä ja ilmaisullisia efektejä. Lähisointu sopii erityisesti moderniin runouteen ja laululyriikkaan, jossa halutaan säilyttää musiikillinen rakenne ilman tiukkaa sanaparia.

Vertaillessa lähisointu voidaan asettaa suhteeseen täyteen riimiin (täysi riimi muodostuu, kun loppuäänteet ovat identtisiä sekä vokaaliset että konsonanttisuuret osat ovat samoja) sekä sisäriimiin (riimi sisäosissa). Lähisointu nähdään siis eräänlaisena varatyyppinä riimien spektrissä, joka tasapainottaa soinnin ja vapauden.

Lisäksi termiä käytetään yleisesti kuvaamaan ruotsin- tai englanninkielisessä runoudessa vastaavaa lähiriimin ideaa, jolloin konteksti ja kielen äänteet vaikuttavat määritelmään. See also: riimi, sisäriimi, alliteraatio.