Luonnonoikeudessa

Luonnonoikeudessa viitataan luonnonoikeusteoriaan, jonka mukaan oikeudet ja moraalinormit ovat ihmisluonnosta ja järjellä havaittavissa olevaa universaalia järjestystä, joka ei perustu pelkästään ihmisten luomaan lainsäädäntöön. Luonnonoikeus asettaa standardin sille, millainen laki ja valtio oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvon osalta tulisi olla, ja näkee lainsäädännön taustalla olevan yleismaailmallisen periaatteen.

Historian juuret ulottuvat antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Keskiajalla luonnonoikeus sai teologisen painonsa Augustinuksen ja erityisesti Thomas Aquinaksen ajattelussa. Varhaisen uudenajan ajattelijat, kuten Hugo Grotius ja John Locke, muotoilivat luonnonoikeuden roolin sekä kansallisessa että kansainvälisessä oikeudessa. Kant ja myöhemmin 1900-luvun ajattelijat ovat jatkaneet keskustelua oikeuden ja ihmisoikeuden välisestä suhteesta.

Keskeisiä piirteitä ovat universaali moraalinen lainsäädäntö, luonnonlait sekä oikeudet, kuten elämä, vapaus ja omaisuus. Luonnonoikeudet nähdään usein ihmiskunnan yhteisinä, järjellä havaittavissa olevina oikeuden periaatteina, joiden mukaan lainsäädännön tulisi toimia oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvon mukaisesti. Näin luonnonoikeus toimii sekä kehikon että kriittisen standardin roolissa suhteessa positiiviseen lainsäädäntöön ja valtiollisiin päätöksiin sekä vaikuttaa kansainväliseen oikeuteen.

Kritiikki kohdistuu muun muassa kulttuurien välisiin erimielisyyksiin, relativismiin sekä is-ought-ongelmaan, joka kyseenalaistaa sen, miten luonnosta johdettavia normeja voitaisiin käytännössä soveltaa. Nykykeskustelussa luonnonoikeudella on vaikutuksia ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion periaatteiden sekä kansainvälisen oikeuden muotoutumiseen.