Loppusointuja

Loppusointuja tarkoitetaan runo- ja laulutekstissä käytettäviä loppusointuja, eli rivien lopussa olevien sanojen äänteellinen vastaavuus. Loppusointu syntyy, kun kahden tai useamman rivin viimeiset painolliset tavut sekä niitä seuraavat äänteet sointuvat toistensa kanssa. Tämä luo tekstille rytmisen ja musiikillisen tunnun, sekä helpottaa lausumista ja muistamista. Loppusointuja voidaan käyttää sekä perinteisessä että modernissa runoudessa, vaikka ne eivät ole välttämättömiä kaikissa tyyleissä.

Loppusointuja esiintyy eri muodoissa. Täsmällinen loppusointu tarkoittaa, että viimeiset äänteet ovat identtiset kahdessa rivissä (esimerkiksi sama loppusointukorostus tai -äänteistö). Lähisointu (lähisointu) puolestaan viittaa lähelle toisiaan sointuviin, mutta ei täysin identtisiin äänteisiin. Suomessa loppusointuja käytetään sekä säe- että virttirakenteissa, kuten balladeissa, soneteissa ja laulujen teksteissä. Erilaiset loppusointutyypit vaikuttavat runon tai laulun sävellykseen ja moodiin.

Käyttö ja konteksti ovat laajat: loppusointuja voidaan soveltaa tiukasti muotorunoissa tai vapaamuotoisemmissa teksteissä, joissa halutaan luoda tietty rytmi tai muistettavaa loppua. Nykylyriikassa ja musiikissa ne voivat tukea kertomusta, korostaa teemaa tai yksinkertaisesti lisätä hyvänlaatuista sointua.

Esimerkki (täsmällinen loppusointu):

Yö laskeutuu hiljaa, kuiskaus täynnä tarinaa maan.

Aamu koittaa suurin hopesin, ja kaupunki herää samaan maan.