Lisämerkistö

Lisämerkistö on tietotekniikan termi, jolla tarkoitetaan merkistöä, joka täydentää perusmerkistöä. Usein kyse on 8‑bittisestä koodauksesta, jossa perusmerkistö (esim. ASCII) kattaa 128 merkkiä, ja loppuja merkkejä käytetään lisämerkistöön. Lisämerkistöt mahdollistavat kielikohtaisten kirjainten, diakriittisten merkkien ja erikoismerkkien käytön sekä tekstin tallentamisen ja siirtämisen eri järjestelmissä.

Yleisimmät esimerkit ovat ISO/IEC 8859 -perheet (esim. Latin-1 eli ISO/IEC 8859-1, Latin-2) ja Windows-125x -perheet. Näissä koodauksissa kukin 8‑bittinen arvo määritellään tietylle merkille. Ennen laajaa Unicode-tukea näitä käytettiin yleisesti, jotta tekstiä voitiin tallentaa ja käsitellä erilaisissa järjestelmissä.

Nykyisin Unicode tarjoaa kattavimman merkkikokoelman ja useimmat nykypäivän järjestelmät käyttävät Unicode-merkistöä koodauksin kuten UTF-8. Silti termi lisämerkistö viittaa edelleen vanhempiin tai erikoisempia koodauksia kattaviin ratkaisuisiin, joita käytetään muun muassa vanhoissa tiedostoissa, ohjelmistoissa tai järjestelmissä, joilla ei ole suoraa Unicode-tukea.

Käytännössä lisämerkistöön liittyy toteutuksesta riippuvia haasteita, kuten yhteensopivuusongelmia ja mojibakea, jos koodaus ja fontti poikkeavat toisistaan. Siksi on tärkeää määrittää ja varmistaa oikea merkistö ja koodaus sekä tehdä siirtoja ja kehitystä Unicodeen tai asianmukaisiin standardizediin ratkaisuun.