Liimauskykyä

Liimauskykyä kuvaa kyky muodostaa ja ylläpitää sidoksia kahden tai useamman pinnan välillä liiman avulla. Se riippuu sekä liiman ominaisuuksista että alustan pintaominaisuuksista, kuten pinnan energiasta, puhtaudesta ja mekaanisesta rakenteesta. Liimauskykyä arvioidaan usein sen perusteella, miten sidokset kestävät kuormitusta ja muuttuvia olosuhteita, kuten lämpötilaa, kosteutta ja aikaa.

Keskeisiä käsitteitä ovat tack, peel- eli irrotuslujuus sekä lap-shear (leikkauslujuus). Peel-testissä mitataan irrotusvoima, jolla liima irrotetaan pinnasta 90- tai 180-asteen kulmassa. Lap-shear-testissä taas arvioidaan liitoksen vastustuskykyä leikkausrasitukselle. Tulokset ilmoitetaan yleisimmin newtoneina tai N/m-yksikköinä riippuen testistä.

Tekijät, jotka vaikuttavat liimauskykyyn, jakautuvat kahteen pääryhmään: materiaalien ominaisuuksiin ja ympäristötekijöihin. Alusta, sen materiaali, pinnan energia, puhtaus sekä kontaminaatiot vaikuttavat olennaisesti. Liima vaikuttaa puolestaan koostumuksellaan, kovettumisellaan, viskositeetillään ja kuivumisajallaan. Ympäristötekijät, kuten lämpötila, kosteus ja UV-säteily, sekä prosessin hallinta, muokkaavat sidoksen muodostumista ja pysyvyyttä.

Sovelluksia on runsaasti: pakkaukset ja tarrat, elektroniikka, rakennus- ja autoteollisuus sekä lääketieteelliset ja lääketieteellisesti hyväksytyt liimaukset. Liimauskykyä voidaan parantaa pintakäsittelyillä (plasma- tai koronahoito, hiekkapuhallus) sekä valitsemalla alustan ja liiman kemiallisesti yhteensopiva yhdistelmä. Huomioitavaa on, että liimauskyky voi heikentyä ajan, kosteuden ja lämpötilan vaihteluiden sekä UV-altistuksen vuoksi.