Konjugoituvuus

Konjugoituvuus on kielitieteellinen termi, jolla tarkoitetaan sanan kykyä saada verbin kaltaisia taivutusmuotoja konjugoinnin kautta. Se kuvaa, missä määrin sana esiintyy erilaisissa muodoissa, kuten aikamuodoissa, persoonassa, luvussa sekä moduksissa, ja miten säännönmukaiset tai epäsäännölliset muutokset vaikuttavat koko taivutusparadigmaan.

Suomen kielessä konjugoituvuus kohdistuu pääasiassa verbeihin. Suomen verbit taivutetaan persōnan ja luvun mukaan sekä useissa aikamuodoissa ja moduksissa (nykyhetki, mennyt, tuleva; indikatiivi, konditionaali, kehotus, potentiaali). Lisäksi verbit voivat esiintyä passiivi- tai aktorivoituvina muotoina sekä muodostaa partisipeja. Verbin konjugoituvuus vaihtelee perusmuodon ja stemin muutosten mukaan; osa verbeistä on epäsäännöllisiä tai puutteellisia, jolloin tietyt muodot ovat puuttuvia tai poikkeavia.

Konjugoituvuutta voidaan tarkastella suhteessa muihin sanojen luokitteluihin. Adjektiivit ja substantiivit taivutetaan, eivät konjugoidu, joten niiden taivutus voidaan nähdä erillisenä ilmiönä. Joissain kielitieteellisissä yhteyksissä konjugoituvuutta arvioidaan säännöllisyyden tai järjestelmän kattavuuden avulla: kuinka laajasti sana muodostaa kaikkia siihen kuuluvia taivutusmuotoja.

Esimerkkejä: "kirjoitan" (minä), "kirjoitat" (sinä), "kirjoitetaan" (passiivi). Epäsäännöllisiä ovat esimerkiksi "olla": "olen, olet, on, olemme, olette, ovat."