Kiintymyssuhdeteoriat

Kiintymyssuhdeteoria on psykologinen teoria, joka selittää, miten varhaiset vuorovaikutussuhteet vanhemman ja lapsen välillä muodostavat kiintymyssuhdemalleja. Nämä mallit vaikuttavat yksilön tunteiden säätelyyn, luottamukseen sekä siihen, miten hän lähestyy ja ylläpitää läheisiä ihmissuhteita aikuisuudessa. Teorian kehitti John Bowlby 1950-luvulla, ja sen empiirisen pohjan vahvisti Mary Ainsworthin tutkimus 1970-luvulla. Ainsworthin Strange Situation -testauksen perusteella erotettiin alun perin kolmen kiintymyssuhteen tyyppi: turvallinen kiintymyssuhde, ahdistunut kiintymyssuhde ja välttelevä kiintymyssuhde. Myöhemmin Mary Main ja kollegansa lisäsivät disorganized (häiriintynyt) kiintymyssuhteen. Teorian keskeinen olettamus on, että lapsen sisäinen toimintamalli itsestä ja muista muodostuu varhaisen vuorovaikutuksen kautta ja ohjaa myöhempää käyttäytymistä suhteissa sekä stressin hallinnassa.

Kiintymyssuhdeteorian sovellukset käsittävät sekä lapsuuden että aikuisuuden suhteiden tutkimuksen. Aikuisten kiintymyssuhdetta tutkitaan muun muassa Adult Attachment Interview (AAI) -haastattelulla sekä itsearviointikyselyillä kuten Experiences in Close Relationships (ECR). Tutkimukset osoittavat yhteyksiä parisuhteen laadun, vanhemmuuden ja emotionaalisen hyvinvoinnin kanssa, mutta kulttuuriset erot sekä mittausmenetelmien rajoitteet asettavat tulkinnalle rajoja.

Kritiikki ja nykytilanne: teoriaa on pidetty vaikuttavana, mutta sitä on myös kritisoitu kulttuurisidonnaisuudesta, temperamentin ja ympäristötekijöiden roolista sekä mittausmenetelmien epävarmuudesta. Nykyinen lähestymistapa korostaa kiintymyssuhteen dynamiikkaa ja muovautuvuutta läpi elämän sekä sitä, miten terapiat ja uudet ihmissuhteet voivat muuttaa aikuisen kiintymyssuhdemallia.