Kalkkeutuminen

Kalkkeutuminen tarkoittaa kalsiumfosfaattikiteiden kertymistä pehmeisiin kudoksiin tai elimiin, jolloin kudosten mineralisoituminen etenee normaalin aineenvaihdunnan ulkopuolella. Prosessi voi olla dystrofinen, jolloin kalkkeutuminen tapahtuu vaurioituneessa tai tulehtuneessa kudoksessa normaalien veren kalsium- ja fosfaattipitoisuuksien vallitessa, tai metastattinen, jolloin ylimääräinen kalsium ja fosfaatti kiinnittyvät kudoksiin yleisen hyperkalsemian tai hyperfosfatemian seurauksena.

Kalkkeutuminen voidaan luokitella pääasiallisesti kahteen etiologiseen tyyppiin. Dystrofisessa kalkkeutumisessa kyse on paikallisesta kudosvauriosta, kuten tulehduksesta, nekroosista tai sidekudoksen vaurioista, jolloin kalkkikertymät syntyvät paikallisesti. Metastattisessa kalkkeutumisessa taas verenkierron kautta kiinnittyy kalsiumfosfaattia terveisiin kudoksiin, usein taustalla ovat sairaudet kuten krooninen munuaistauti, hyperparatyreoosi, liiallinen D-vitamiinin tai kalsiumin saanti sekä muut metabolisiin häiriöihin liittyvät tilat.

Yleisimmät kohdealueet ovat verisuonten seinät, sydämen läppäjärjestelmä sekä munuaiset ja pehmytkudokset. Kalkkeutuminen voi lisätä verisuonien jäykkyyttä, altistaa läppien toimintahäiriöille ja olla merkittävä komplikaatio sydän- ja munuaissairauksissa. Kalkin kertymät voivat myös ilmetä ihoon tai niveliin liittyvinä oireina.

Diagnostiikka perustuu kuvantamiseen ja laboratorioarvoihin. Röntgen- ja tietokonetomografia (CT)paljastavat tiheät, radiopaattiset koliot, kun taas laboratoriokokeet seuraavat kalsium-, fosfaatti-, PTH- ja D-vitamiinitasoja sekä munuaisten toiminnallisia merkkejä. Hoito kohdistuu ensisijaisesti perussairauden hoitoon ja riskitekijöiden hallintaan sekä veren kalsium- ja fosfaattitasojen säätelyyn. Paikalliset kalkkeutumat voidaan poistaa kirurgisesti tarpeen mukaan, mutta yleinen tavoite on ennaltaehkäisevä hoito ja komplikaatioiden vähentäminen.