Itsetietoisuuden

Itsetietoisuus tarkoittaa yksilön tietoisuutta omasta olemassaolostaan, mielensisäisistä tiloistaan sekä kykyä tarkastella näitä tiloja suhteessa ympäristöön. Se muodostuu sekä matalasta sensorisesta itsetietoisuudesta—tietoisuudesta kehosta ja toiminnasta—että korkeammasta, reflektiivisestä itsetietoisuudesta, joka kattaa omien uskomusten, muistojen ja identiteetin pohdinnan. Eri tieteenalat voivat painottaa erilaisia ulottuvuuksia, mutta kaikille yhteistä on minuuden kokemuksen merkitys kognitiossa ja toiminnassa.

Kehityksellisesti itsetietoisuus kehittyy varhain. Varhaisissa tutkimuksissa lapsi osoittaa peilin edessä tunnistamisen viitteitä noin 18–24 kuukauden iässä, ja myös eläinkokeet osoittavat erialaisia tasoja itsetietoisuuden ilmentymää. Itsetietoisuuden mittaaminen on monimutkaista; käytetyt tehtävät kuten peilileikit ja itsekirjaukset ovat kieliriippuvaisia ja kulttuurisesti vaihtelevia, mikä heijastaa sekä menetelmäeroja että kontekstuaalisia eroja.

Neurotieteessä itsetietoisuuteen liitetään osin aivoverkkojen kuten medial prefrontal cortexin ja default mode -verkon rooli, sekä narratiivisen muistin ja identiteetin rakentumisen yhteys. Kulttuuriset tekijät muokkaavat itsetietoisuuden ilmaisua: ihmiset voivat painottaa itsensä erillisenä yksilönä tai osana suurempaa ryhmää, mikä näkyy independent- ja interdependent-self-konstrualien eroina. Itsetietoisuutta tarkastellaan kliinisessä kontekstissa osana metakognitiota, ja sen puutteet voivat esiintyä autismissa, skitsofreniassa sekä muissa neuropsykiatrisissa tiloissa. Tutkimus jatkuu, sillä määritelmän ja mittaamisen harmonisointi on kiistanalainen ja probleemoiva osa kenttää.