Insuliinireseptorin

Insuliinireseptori on solukalvon transmembranaalinen tyrosiinikinaasireseptori, joka välittää insuliinin biologisia signaaleja. Reseptori muodostuu α- ja β-alayksiköistä, jotka muodostavat dimeroidun (α2β2) tetraedran. Ekstratsellulaariset α-subunitit sitoutuvat insuliiniin, kun taas β-subunitit ulottuvat solulimaverkkoon ja sisältävät reseptorin tyrosiinikinaasin.

Aktivaatio käynnistyy, kun insuliini sitoutuu reseptorin α-sublukon kiinnittyessä β‑alustafirmtiin. Tämä aiheuttaa β-alayksiköiden autophosphorylaation ja konformaatio-muutoksia, mikä rekrytoi signaalointipolun proteiineja, kuten IRS-1/2 ja Shc. Näin käynnistyvät pääasiassa PI3K–AKT- ja MAPK/ERK-signaalipolut. PI3K–AKT-polku edistää glukoosin ottoa ja aineiden varastointia: GLUT4-siirtoutuminen solukalvolle, glukoosin uptakein lisääntyminen sekä glykogeenikertymän ja lipogeneesin aktivoituminen. MAPK-polku säätelee solu- ja geeniaktiviteetteja, kuten solujen kasvua ja erilaistumista.

Säätely ja liikkuvuus: Insuliinireseptori internalisoituu endosytoituessa, ja reseptori kierrätetään takaisin solukalvolle tai hajoitetaan lysosomeissa. Sääntelevästi fosfaatteja ja tavallisesti PTB-tyyppiset fosfataasit (kuten PTP1B) sekä seriin/threonin-feeback voivat nujertaa signaalin. Tutkimuksessa reseptori on myös kohteena, kun insuliiniriippuvaiset vastineet ovat epätyypillisiä.

Kliininen merkitys: INSR-geenin mutaatiot aiheuttavat insuliiniresistenssiä ja voivat johtaa harvinaisissa tapauksissa vaikeisiin synnynnäisiin tiloihin, kuten Donohue- tai Rabson-Mendenhall -oireyhtymiin. Yleisemmin reseptorin toimintahäiriöt liittyvät tyypin 2 diabetekseen ja metaboliseen oireyhtymään.

Insuliinireseptorin toiminta on keskeinen osa metabolista säätelyä, ja sen ymmärrys tukee sekä tutkimusta että mahdollisia terapeuttisia lähestymistapoja.