Inhaloituvuus

Inhaloituvuus on termi, jolla kuvataan aineen kykyä päästä hengitysteihin hengitysilman kautta. Se kattaa sekä kaasumaiset aineet että aerosolit sekä hiukkasina esiintyvät kiinteät tai nestemäiset aineet. Inhaloituvuus on keskeinen käsite toksikologiassa, työhygienissä ja ympäristöriskinarvioinnissa, koska se vaikuttaa siihen, millaista altistusta aine voi aiheuttaa nenä- ja hengitysteissä sekä syvemmin keuhkoihin.

Kaasut ja höyryt ovat yleensä inhaloituvia, kun niiden haihtuvuus ja pitoisuudet ovat riittävät tietyissä lämpötila- ja kosteusolosuhteissa. Aerosolien osalta tärkeimpiä tekijöitä ovat hiukkasen aerodynaaminen halkaisija ja kokojaon ominaisuudet: suuremmat hiukkaset voivat kertoa hengitysteihin ja nenäonteloon, kun pienemmät hiukkaset voivat kulkeutua syvempiin osiin keuhkoa, kuten keuhkoputkiin ja alveoleihin.

Arviointi ja mittaukset perustuvat sekä mittauksiin että malleihin. Altistus hengitysteissä voidaan arvioida mittaamalla ilman hiukkas- tai kaasupitoisuuksia tai käyttämällä hiukkasen koko- ja käyttäytymismalleja sekä hengitystavan parametreja. Tyypillisesti riskinarviointi huomioi sekä aineen volatiliteetin että hiukkasominaisuudet sekä niiden yhteisvaikutuksen.

Käytännön merkitys on suuri työturvallisuudessa ja ympäristöturvallisuudessa: suurempi inhaloituvuus merkitsee usein suurempaa potentiaalista altistusta ja vaatii asianmukaisia hallintatoimia, kuten ilmanvaihtoa, prosessien sulkemista ja suojavarusteita. Esimerkkeinä helposti haihtuvia aineita kuten formaldehydi voivat olla erittäin inhaloituvia, kun taas suuret, piikkimäiset tai karkeasti jakautuneet hiukkaset voivat olla vähemmän inhaloituvia riippuen koosta ja muodoltaan.