Improvisaatiosta

Improvisaatiosta eli improvisoinnista on kyse luovasta toiminnasta, jossa ratkaisut ja esitykset syntyvät hetkessä ilman ennalta suunnittelua. Se korostaa kuuntelemista, nopeaa reagointia ja osallistujien välistä yhteis-rakentamista. Tavoitteena on uskottava, vuorovaikutteinen kokonaisuus, jossa jokainen vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

Improvisaatiota käytetään monilla aloilla. Teatterissa puhutaan usein lyhyt- ja pitkämuotoisesta improvisaatiosta; musiikissa syntyvät jamit ja vapaa soittaminen; tanssissa ja liikkeen ilmaisussa rakennetaan uusia vuoropuheluita. Lisäksi improa hyödynnetään koulutuksessa, terapiassa sekä viestinnän ja työyhteisöiden kehittämisessä.

Keskeisiä periaatteita ovat kyllä- ja -periaate sekä tilannesidonnainen hyväksyminen ja rakentaminen toisten ideoiden päälle. Tämän lisäksi korostuvat kuuntelu, reagointikyky sekä luottamuksellinen ilmapiiri, jossa turvallisesti uskalletaan tehdä ehdotuksia ja kokeilla uusia suuntia.

Historia ja kehitys: moderni improvisaatio on saanut merkittäviä vaikutteita teatteripedagogiasta, muun muassa Viola Spolinin ja Keith Johnstonein työstä 20. vuosisadan puolivälistä eteenpäin. Sen juuret ulottuvat myös perinteisiin improvisaatio- ja jammikulttuureihin sekä avant-garde -esityksiin.

Käytännössä improvisaatiotaitoja opetetaan ja harjoitetaan useilla menetelmillä, kuten erilaisin harjoituksin, sketsein ja pitkien tarinankaarteiden rakentelulla. Sen toiminnallinen arvo näkyy erityisesti luovuuden, nopean päätöksenteon ja tiimityön kehittämisessä.