Immunosuppressiivisiä

Immunosuppressiiviset lääkkeet ovat aineita, jotka alentavat immuunijärjestelmän toimintaa. Niitä käytetään erityisesti elinsiirtojen hylkimisreaktioiden estämiseen sekä autoimmuunien sairauksien ja graft-versus-host -taudin hoitoon ja ehkäisyyn. Ne vaikuttavat pääasiassa T-lymfosyyttien aktivoitumiseen ja jakautumiseen sekä viestiaineiden tuotantoon, jolloin immuunivaste rauhoittuu.

Tyypillisiä lääkehoitoja ovat calcineurin-inhibiittorit (ciclosporiini ja tacrolimuus), mTOR-estäjät (sirolimuus ja everolimuus), antimetabolit (azatiopriini ja mykofenolihappo), glukokortikoidit (prednisoloni) sekä monoklonaaliset vasta-aineet (basiliximab, rituximab). Lisäksi käytetään muita biologisia lääkkeitä sekä yhdistelmähoitoja yksilöllisen riskin mukaan. Hoito suunnitellaan usein usean lääkeaineryhmän yhdistelmänä, jotta hylkimisriski pienenee ja haittavaikutuksia voidaan hallita.

Seuranta ja haittavaikutukset: Immunosuppressiiviset lääkkeet lisäävät infektioriskiä ja voivat lisätä syöpäriskiä. Yleisimmät haittavaikutukset ovat munuaisten ja maksan toiminnan heikkeneminen, verenpaineen nousu, diabeteksen tai glukoosin säätelyn häiriöt sekä haavojen paranemisen hidastuminen. Monet lääkkeet metaboloituvat CYP3A4-entsyymien kautta, jolloin vuorovaikutukset muiden lääkkeiden kanssa ovat yleisiä. Hoitoa seurataan verikokein, munuaistoiminnan ja maksan toimintakokein sekä potilaan yleisen terveydentilan seurannalla.

Historia ja käytäntö: Immunosuppressiivisten aineiden kehitys 1980-luvulla mullisti elinsiirtohoitoa. Nykyisin hoito suunnitellaan yksilöllisesti ottaen huomioon hylkimisriskin, sivuvaikutukset sekä potilaan muun terveyden ja elämänlaadun huomioimisen tarpeet.