Hoivaetiikka

Hoivaetiikka on normatiivinen etiikan suuntaus, joka korostaa hoivan merkitystä moraalisessa elämässä. Sen keskeinen lähtökohta on suhde- ja riippuvuussuhteiden ymmärtäminen: ihmiset ovat toistensa vastuulla ja toistensa tarpeisiin vastaaminen muokkaa moraalista toimintaa. Hoivaetiikka painottaa kontekstuaalista harkintaa, erityisesti herkkää kuuntelemista, vastavuoroisuutta ja vastuullisuutta.

Syntyhistorialtaan hoivaetiikka kehittyi feministisen filosofian piirissä 1980-luvulla. Keskeisiä vaikuttajia ovat Nel Noddings, Carol Gilligan ja Joan Tronto. Siinä moraalinen huomio ei rajoitu abstrakteihin periaatteisiin tai universaaliin oikeudenmukaisuuteen, vaan korostuu empatian, välittämisen ja suhteiden huomiointi arkielämän tilanteissa.

Keskeisiä käsitteitä ovat relatiivisuus (ridellisten suhteiden huomioon ottaminen), huomiointi tai huolenpito, vastuu sekä reagointi toisen tarpeisiin. Hoivaetiikassa moraalinen harkinta on usein tilanteen mukaan tehtävä ja kontekstuaalinen, eikä pelkästään yleisten sääntöjen seuraamista.

Sovellukset kattavat hoiva- ja terveydenhuollon sekä sosiaalityön, kasvatuksen ja julkisen politiikan alueet. Periaatteet voivat ohjata hoitosuunnitelmia, työntekijöiden vuorovaikutusta asiakkaiden kanssa sekä palveluiden järjestämistä siten, että ne vahvistavat riippuvuudessa elävien hyvinvointia ja ihmisten välisiä suhteita.

Kritiikkiin kuuluu se, että hoivaetiikka voi liikaa korostaa osattomuutta ja perhekeskeisyyttä, jolloin universaalit oikeudenmukaisuuden vaatimukset voivat jäädä vähemmälle. Lisäksi painotukset voivat hierarkisoida hoitotyön ja heikentää poliittisten tasa-arvokysymysten näkyvyyttä.