Hermeneutiikassa

Hermeneutiikassa on tulkinnan teoria ja käytäntö, jonka keskeinen tehtävä on merkityksen ymmärtäminen teksteissä, puheessa ja muissa symbolisissa ilmiöissä. Siinä tarkastellaan, miten tulkinnan prosessi syntyy, millaisia ennakkokäsityksiä tulkijat tuovat mukanaan ja miten merkitys rakentuu vuorovaikutuksessa vastaanottajan ja tekstin kanssa.

Käsitteen juuret ovat antiikissa ja teologisessa exegesissä, mutta moderni hermeneutiikka kehittyi 1700–1800-luvuilla Friedrich Schleiermacherin sekä Wilhelm Diltheyn vaikutuksesta. 1900-luvulla Heidegger ja Hans-Georg Gadamer muokkasivat näkemyksiä siten, että tulkinta nähdään dialogisena ja historiallisen horisontin ainutkertaisuutta korostavana prosessina. Gadamer korosti etenkin kulttuuristen ja historiallisten taustojen merkitystä, kun taas Ricoeur kehitti tarinallisuuden ja tulkinnan moniulotteisuutta.

Keskeisiä käsitteitä ovat hermeneuttinen kierros, jossa kokonaisuus ja sen osat tulkitsevat toisiaan, sekä horisonttien fuusio, eli tulkinnan syntyminen eri näkökulmien yhteentörmäyksessä. Ennakkokäsitykset ja kontekstin huomioiminen ovat olennaisia, samoin punnitseminen, missä määrin tulkija voi asettaa tekstiin omaa tulkintansa ja miten tekstiä voidaan soveltaa uusiin tilanteisiin.

Menetelmällisesti hermeneutiikka kattaa exegesiä, kielikeskeistä analyysiä ja kriittistä tulkintaa sekä teleologista ja taidesisältöjen lähestymistä. Sen sovelluksia löytyy kirjallisuustieteestä, teologiasta, lainsäädännöstä sekä sosiokulttuurisista tutkimuksista, ja se elää edelleen monialaisena kenttänä sekä digitaalisen humanismin piirissä.