Havaintotutkimus

Havaintotutkimus on tutkimusmenetelmä, jossa ilmiöitä, ihmisiä tai tapahtumia kerrotaan ja tulkitaan pääasiassa havainnoimalla niitä niiden luonnollisessa ympäristössä ilman kokeellista manipulointia tai satunnaistamista. Se eroaa kokeellisesta tutkimuksesta siinä, että tutkimuksen kohteita ei aseteta kontrolloituihin oloihin eikä muuttujia järjestetä tarkoituksen perusteella.

Tyypillisiä havaintotutkimuksen lähestymistapoja ovat naturalistinen eli luonnontilainen havainto, jossa tutkija seurataa ilmiötä sen elinympäristössä, sekä osallistuva havainto, jossa tutkija itse osallistuu tutkittavien toimintaan. Lisäksi voidaan käyttää strukturoitua tai systemaattista havainnointia, jossa keräysmenetelmät ja koodaus säännellään etukäteen, sekä erilaisia muistiinpanomenetelmiä, äänityksiä tai videoita, joiden avulla havaintoja voidaan jäsentää ja analysoida.

Aineiston analyysi rakentuu usein koodauksesta, teemojen etsimisestä ja sisällön tai käytäntöjen kuvauksesta. Luotettavuutta pyritään lisäämään tutkimuksen läpinäkyvyydellä, interrater-johdon tarkistuksilla ja selkeillä Koodausohjeilla. Havainnoinnin etuna on kontekstuaalinen ymmärrys ja joustavuus sekä mahdollisuus kerätä rikasta, laadullista tietoa ilman kokeellista väliintuloa. Rajoitteita ovat havaintoharhat, tutkijan läsnäolon vaikutus, rajoitettu yleistettävyys ja syy-seuraussuhteiden todistamisen haasteet. Eettiset seikat korostuvat: suostumus, yksityisyyden suoja, anonymiteetti ja aineiston hallinta. Havaintotutkimusta hyödynnetään muun muassa sosiaalitieteissä, antropologiassa, psykologiassa sekä koulutuksessa ja käyttäjäkokemuksen tutkimuksessa.