Fonetiikassa

Fonetiikka on kielen äänteiden tutkimusta, jonka kohteena ovat äänten tuotanto, niiden fyysiset ominaisuudet sekä kuulemisen ja havaitsemisen prosessit. Tavoitteena on kuvata ja mitata, miten äänteet muodostuvat ja miten ne eroavat äänteittäin sekä spektrissä että ajassa. Fonetiikka eroaa fonologiasta: fonetiikka tarkastelee konkreettisia äänteitä ja niiden tuotantoa, kun taas fonologia käsittelee äänteiden rakenteita ja merkityksiä kielessä.

Fonetiikalla on kolme päähaaraa: artikulatorinen fonetiikka, akustinen fonetiikka ja kuulon fonetiikka. Artikulatorinen fonetiikka tutkii, miten kielen, huulien ja kurkun elimet tuottavat äänteet. Akustinen fonetiikka kuvaa äänien fyysisiä ominaisuuksia kuten spektriä, taajuuksia ja ajallisia rakenteita. Kuulon fonetiikka keskittyy siihen, miten ihmiset havaitsevat ja tulkitsevat äänteitä kuulon kautta.

Yleisesti käytetty järjestelmä on Kansainvälinen foneettinen aakkosto (International Phonetic Alphabet, IPA), jolla äänteet merkitään tarkasti kielestä riippumatta. IPA mahdollistaa äänteiden vertailun ja analysoinnin yli kielirajojen.

Tutkimuksessa käytetään erilaisia mittaus- ja havainnointimenetelmiä: akustisia mittauksia (esimerkiksi spektri, ajallinen muoto ja f0), sekä liikkuvien rakenteiden havainnointia videoinnin ja sensorien avulla. Edistyneempiä menetelmiä ovat palatografiat sekä kuvantamismenetelmät kuten ultraääni, MRI ja elektromagneettinen artikulaatioanalyysi (EMA).

Käyttökohteita ovat puheentunnistus, kielten opetus sekä kliininen fonetiikka puheen tuoton ja kuuntelun arvioinnissa. Historian kannalta fonetiikka kehittyi 1800–1900-luvuilla, ja Kansainvälinen foneettinen aakkosto (IPA) otettiin käyttöön 1888.