Etäkuvauksen

Etäkuvaus on tutkimus- ja kartoitusmenetelmä, jossa maapinnan tai muiden kohteiden ominaisuuksia kuvataan tai mitataan ilman fyysistä kontaktia. Tietoja kerätään yleisesti satelliiteista, ilmasta käsin tehtävillä linjastoilla sekä drooneilta tai muilta lentäjiltä lennättävillä laitteilla. Etäkuvauksessa käytetään sekä optisia että ei-optisia sensoritekniikoita ja käsittelemättömien aineistojen lisäksi tuotetaan usein eritasoisia jälkiselvitys- ja analyysituotteita.

Sensoriteraattori voidaan jakaa optisiin, infrapuna- ja röntgen-/lämpötilasensoreihin sekä radarteknologiaan (SAR). Optiset sensorit tallentavat visuaalista ja spektrimuunneltua säteilyä, infrapunatekniikka laajentaa havaintoja kasvu- ja stressitilanteiden havaitsemiseksi, lämpötilasensorit mittaavat kohteen lämpöominaisuuksia ja SAR kykenee tuntemaan kohteiden rakenteellisia ominaisuuksia sekä tulevaa näkymää myös pilvien läpi. Kuvien ja mittausten tarkkuus vaihtelee sekä paikan (spatiaalinen) että ajan (aikainen) mukaan.

Datan käsittelyyn kuuluu georeferointi, radiometrinen ja atmosferinen korjaus sekä datan koonti ja analyysi. Yleisiä käsittelytasoja ovat L1-georeferoitu kuva, L2-käsitelty ilmiödata ja L3 tilastoidut tai karttasovelluksiin valmis tuotteet. Käytännön sovellukset kattavat maankäytön kartoitus, maatalous- ja metsätalouden seuranta, kaupunkisuunnittelu, vesistöjen hallinta sekä luonnonkatastrofien arviointi ja ilmastotutkimus.

Lähteet ja saatavuus vaihtelevat: suuria, pitkäaikaisia ohjelmia ovat Landsat ja Copernicus Sentinel sekä MODIS, mutta myös kaupalliset kuvat tarjoavat korkeampia alueellisia tarkkuuksia. Dronet täydentävät paikallista kartoitusta. Aineistot voivat olla julkisia tai maksullisia; yleisimpiä tiedostomuotoja ovat GeoTIFF ja muut GIS-yhteensopivat muodot. Etäkuvaus kohtaa haasteita kuten pilvisyys, datan volyymi sekä yksityisyyden ja turvallisuuden näkökohdat.