Eristysmekanismit

Eristysmekanismit ovat biologisia mekanismeja, joiden avulla gene flow eli geenien sekoittuminen kahden populaation välillä estyy. Tämä estynyt gene flow voi johtaa populaatioiden geneettiseen eriytymiseen ja lopulta uusien lajien kehittymiseen. Eristyksen mekanismit jaetaan usein prezygotisiin (ennen hedelmöitymistä tapahtuvat) ja postzygotisiin (sen jälkeen tapahtuvat) eristyskeinoihin.

Prezygotiset eristysmekanismit estävät parin muodostumisen tai hedelmöityksen. Esimerkkejä ovat ekologinen eristys (pariksi muodostuminen eri elinympäristöissä tai ekosysteemien erillään eläminen), aikainen eristys (paritteluaika tai kukinta-aika eroaa), käyttäytymiseen perustuva eristys (parantelu- ja signaalikäyttäytymisen erot), mekaaninen eristys (fyysiset rakenteelliset esteet, jotka estävät lisääntymisen) sekä gamettien yhteensopimattomuus (gametit eivät kohtaa tai eivät ole yhteensopivia).

Postzygotiset eristysmekanismit vaikuttavat sen jälkeen, kun fertilisaatio on tapahtunut. Näitä ovat esimerkiksi hybridi-inviabiliteetti tai hedelmättömyys (hybridi ei kehity tai ei tuota toimivia sukusoluja), sekä jälkeläisten heikentynyt menestys tai raskas elinikäiset ongelmat.

Eristyksen rooli evoluutiossa on keskeinen, koska ne pitävät populaation geneettisen koostumuksen erillään ja mahdollistavat sopeutumisen erilaisten ympäristö- ja valintapaineiden mukaan. Eristysmekanismit voivat kehittyä erikseen tai yhdessä, ja ne voivat syntyä ekologisista, käyttäytymisellisistä, kromosomillisista tai maantieteellisistä syistä. Allopatrinen ja sympatrinen speciaatioprosessi sekä hybridisaation rajoittuminen liittyvät usein eristysmekanismien kehittymiseen.