Epäreaktiivisuutta

Epäkreaivisuus? No. Epäreaktiivisuus on kemiallinen ominaisuus, jossa aineella on hyvin pieni kyky osallistua kemiallisiin reaktioihin. Se voi koskea yksittäisiä molekyylejä, kokonaisia yhdisteitä tai olosuhteita, joissa reaktiot etenevät erittäin hitaasti tai vaativat suuria aktivaatioenergiaa. Epäreaktiivisuus ilmenee erityisesti jalokaasuissa sekä monissa tyydyttyneissä yhdisteissä, joiden elektronirakenne on vakaalla tasolla.

Esimerkkejä epäreaktiivisista aineista ovat jalokaasut (helium, neon, argon, krypton, xenon ja radon), jotka täyttävät ulkokuorensa kokonaan ja muodostavat vain vähän kemiallisia sidoksia. Myös monet orgaaniset yhdisteet voivat käyttäytyä epäreaktiivisesti tietyissä oloissa, erityisesti alhaisissa lämpötiloissa tai epäaktiivisissa liuottimissa. Reaktiivisuus riippuu elektronirakenteesta, steriikasta sekä ulkoisista tekijöistä kuten lämpötilasta, paineesta ja valosta sekä mahdollisista katalysaattoreista.

Merkitys: Epäreaktiivisuutta hyödynnetään sekä laboratoriossa että teollisuudessa inerttien ympäristöjen luomisessa, kuten argon- tai typen ilmapiirien avulla, suojakaapeissa ja näytteiden säilytyksessä. Se mahdollistaa kontrolloidut reaktiot sekä estää ei-toivottuja sivureaktioita ja yhdisteiden hajoamista.

Miten sitä mitataan: epäreaktiivisuutta kuvataan reaktiokyvyn mittauksin ja kinetiikan kautta sekä aktivaation energian arviolta; käytännössä inertin kaasun käyttö ja inertteihin ympäristöihin viittaaminen.

Historia: Käsite kehittyi 1800–1900-luvuilla jalokaasujen tutkimuksen myötä ja on ollut keskeinen sekä perus- että soveltavassa kemiassa.