Epäjohdonmukaisuudesta

Epäjohdonmukaisuudesta on yleistermi tilalle, jossa väitteet, periaatteet tai toimintatavat ovat ristiriidassa keskenään tai eivät muodosta johdonmukaista kokonaisuutta. Sitä käytetään sekä kielen, logiikan, filosofian että käytännön keskustelujen yhteydessä kuvaamaan tilanteita, joissa yhteisiä sääntöjä tai todisteita ei pystytä sovittamaan yhteen.

Logiikassa epäjohdonmukaisuus tarkoittaa, että sekä lause P että sen negaatio voivat näyttäytyä tosina, mikä klassisessa logiikassa johtaa eksploosioon: ristiriita mahdollistaa minkä tahansa väitteen johtamisen totuudeksi. Tämän vuoksi klassisessa logiikassa ristiriidasta seuraa logiikan järjestelmän kokonaistoimivuuden vaarantuminen. Paikallisempia ja kestävämpiä lähestymistapoja tarjoavat parakonsistentit logiikat, jotka sallivat epäjohdonmukaisuuksien käsittelyn ilman koko järjestelmän tuhoutumista.

Kielitieteessä ja diskurssianalyysissä epäjohdonmukaisuus viittaa usein siihen, että keskustelun osat eivät sovi yhteen kontekstin tai tarkoituksen kanssa. Esimerkiksi eri aikalajien tai eri todistusketjujen väitteet voivat olla ristiriitaisia ilman, että keskustelu katkeaa kokonaan. Tällöin epäjohdonmukaisuutta tutkitaan sekä semanttisesti että pragmatisesti.

Käytännössä epäjohdonmukaisuuden tunnistaminen ja käsittely voivat vaikuttaa päätöksentekoon, tieteelliseen luotettavuuteen ja raportointiin. Havaitseminen tapahtuu usein todisteiden kriittisellä tarkastelulla, ristiriitojen erottelulla ja tarvittaessa erillisten tilien laatimisella. Filosofisissa yhteyksissä epäjohdonmukaisuutta voidaan tarkastella myös teoreettisesti, esimerkiksi dialetian tai dialetheismin näkökulmista, joissa joitakin väitteitä voidaan pitää samanaikaisesti totena ja epätotena.