Emäparit

Emäparit äriävät kaksi toisiaan vastaan sitoutunutta emästä DNA:n tai RNA:n eivätkä ne ole kiinteä rakenne vaan muodostuvat emästen välisestä vetysidoksista. DNA:ssa emäparit ovat A–T (adeniini–thymin) ja G–C (guaniini–sytosiini). A–T-parissa on kaksi vetysidosta ja G–C-parissa kolme, minkä vuoksi GC-parit ovat tyydyttyneempiä ja DNA:n osan stabiilisuus vaihtelee niiden mukaan.

Emäparisäännön perusta on komplementaarisuus: toisen juosteen emästen järjestys määrittää toisen juosteen emästen lähestymistavan. Tämä mahdollistaa DNA:n kopioitumisen, kun kaksijuosteinen molekyyli avautuu ja kummallekin uudelle juostelle syntyy uusi vastine. Chargaffin säännöt kertovat, että kaksijuosteisessa DNA:ssaaden A vastaa T:tä ja G vastaa C:tä määriltään, mikä heijastuu emästen suhteissa eri eliöissä.

RNA:ssa tilanne on hieman toinen: tymiini (T) korvautuu urasiilin (U), joten standarditapaukset ovat A–U ja G–C. RNA-molekyylien rakenteissa emäparisointi soveltaa samoja perusperiaatteita, vaikka kolmiulotteiset rakenteet voivat sisältää poikkeavia pariyhteyksiä.

Merkitys ja vaikutukset: Emäparien vahvuus ja GC-sisältö vaikuttavat DNA:n lämmönkestävyyteen ja lämmönkarkaamiseen. Ne ovat keskeisiä geneettisen koodin replikoinnissa, transkriptiossa ja mahdollisten mutaatioiden syntymisessä. Käytännössä emäparit ovat perusta nykyaikaisille bioteknisen tutkimuksen menetelmille, kuten PCR:lle, DNA-sekvensoinnille ja hybridisaatiotekniikoille.