Emitointityypit

Emitointityypit viittaavat sähkömagneettisen säteilyn eri muotoihin, jotka eroavat toisistaan aallonpituuksien, taajuuksien ja energiatasojen perusteella. Näitä tyyppejä voidaan luokitella useilla tavoin, mutta yleisin jako perustuu säteilyn luonteeseen ja sen vuorovaikutukseen aineen kanssa.

Sähkömagneettinen säteily jaetaan pääasiassa kahteen pääluokkaan: ionisoivaan ja ei-ionisoivaan säteilyyn. Ionisoiva säteily, kuten röntgensäteily ja gammasäteily, sisältää korkean energian fotoneja, jotka voivat irrottaa elektroneja atomeista tai molekyyleistä, aiheuttaen ionisaatiota. Tällainen säteily voi olla terveydelle haitallista suurina annoksina. Ei-ionisoiva säteily, kuten valo, infrapunasäteily, mikrotallenteet ja radioaaltojen spektri, puolestaan ei ole riittävän energinen ionisoimaan aineita. Se voi kuitenkin aiheuttaa lämpövaikutuksia tai muuta energiaa siirtävää vuorovaikutusta.

Toinen tärkeä jako perustuu säteilyn aallonpituuteen. Lyhytaaltoista säteilyä, kuten gammasäteilyä ja röntgensäteilyä, pidetään korkean energian säteilynä. Näiden jälkeen tulevat ultraviolettisäteily, näkyvä valo, infrapunasäteily, mikrotallenteet ja lopuksi pitkät radioaaltojen aallot. Näiden välillä ei ole teräviä rajoja, vaan siirtymät ovat suhteellisen sileitä.

Sähkömagneettisen spektrin eri osat ovat tärkeitä monissa sovelluksissa, kuten lääketieteessä, viestinnässä, tutkimuksessa ja teknologiassa. Esimerkiksi näkyvä valo on elintärkeää näkökyvylle, kun taas radioaaltoja käytetään laajalti viestintään ja televisioon. Ionisoivan säteilyn käyttö on rajoitettu tarkoin säädettyihin sovelluksiin, kuten lääketieteellisiin kuvantamistekniikoihin, koska sen haitalliset vaikutukset ovat tunnettuja.