EUlainsäädännöllä

EU-lainsäädäntö tarkoittaa Euroopan unionin toimielinten laatimia sitovia oikeudellisia normeja, jotka koskevat sekä jäsenvaltioita että yksilöitä. Lainsäädäntö jakautuu primaarilainsäädäntöön eli perussopimuksiin sekä sekundaarilainsäädäntöön, johon kuuluvat asetukset, direktiivit ja päätökset. Lisäksi on suosituksia ja lausuntoja, jotka eivät ole velvoittavia.

Lähteet ja luokitus: Primaarilainsäädäntö koostuu EU:n perussopimuksista, jotka määrittelevät EU:n toimivallan ja tavoitteet. Sekundaarilainsäädäntö sisältää asetukset, direktiivit ja päätökset. Lisäksi on suosituksia ja lausuntoja, jotka eivät ole velvoittavia.

Tyypit ja vaikutus: Asetukset ovat yleispäteviä ja suoraan sovellettavia kaikissa jäsenvaltioissa; direktiivit asettavat tavoitteet ja niiden täytäntöönpano edellyttää kansallista lainsäädäntöä; päätökset sitovat niitä, joille ne on osoitettu.

Lainsäädäntöprosessi: Komissio yleensä ehdottaa uudistuksia; Euroopan parlamentti ja neuvosto säätävät lainsäädännön tavallisesti yhteismenettelyllä (ordinary legislative procedure). Joissakin politiikan aloissa käytetään erityismenettelyjä.

Toimivuus ja valvonta: EU-lainsäädäntö on etusijalla suhteessa kansalliseen lainsäädäntöön; joillakin säännöksillä on suora vaikutus yksilöihin. Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) valvoo EU-lain tulkintaa ja noudattamista.

Vaikutus ja soveltamisala: Lainsäädäntö vaikuttaa moniin toimialoihin, kuten sisämarkkinoihin, kilpailuoikeuteen, ympäristöön ja kuluttajansuojaan sekä maatalouteen, ja velvoittaa jäsenvaltiot sopeuttamaan kansalliset lait EU-tavoitteiden mukaan.