Primaarilainsäädäntö

Primaarilainsäädäntö on oikeusnormien kokonaisuus, joka muodostaa valtion oikeusjärjestyksen perustan. Siihen kuuluvat perustuslaki sekä kansanedustajien säätämät lait. Perustuslaki määrittelee valtion järjestyksen, perusoikeudet sekä valta- ja vastuusuhteet, kun taas lait säätelevät yhteiskunnan keskeisiä toiminnanaloja ja sitovat sekä yksilöitä että julkisyhteisöjä.

Primaarilainsäädäntö eroaa sekundaarilainsäädäntöstä, joka syntyy toimeenpanovallan määräämistä säännöksistä, asetuksista ja muista yksityiskohtia tarkentavista normeista. Sekundaarilainsäädäntö on pysyttävä primaarilainsäädännön puitteissa, ja oikeuslaitokset voivat antaa tulkintoja sekä kumota ristiriitatilanteita.

EU-oikeudessa primaarilainsäädäntö tarkoittaa unionin perustamissopimuksia, kuten TEU:n ja TFEU:n sekä muita perustavaa laatua olevia oikeudellisia sopimuksia, jotka muodostavat unionin oikeusjärjestyksen ytimen. Näillä sopimuksilla on etusija kansallisesta lainsäädännöstä, ja ne määrittelevät unionin toimivallan sekä oikeuden soveltamisen periaatteet.

Prosessi ja vaikutus: primaarilainsäädäntö syntyy lainsäätämismenettelyllä ja usein perustuslaillisilla vaatimuksilla. Se luo sitovia normeja, joiden muuttaminen edellyttää vastaavaa lainsäädäntöä tai perustuslaillista menettelyä. Kansallisessa kontekstissa perustuslain muuttaminen voi vaatia erityisiä menettelyjä, kuten kaksikierroksista hyväksyntää tai kansanäänestystä.

Esimerkkejä: Suomessa primaarilainsäädäntöön kuuluvat perustuslaki ja lait. EU:n kontekstissa primaarilainsäädäntöinä ovat TEU ja TFEU sekä muut perustamissopimukset.