Artikulaatiotavan

Artikulaatiotapa, tai artikulaatiotavan, on fonetiikan käsite, jolla tarkoitetaan sitä, miten äännettä tuotetaan suun ja kurkun rakenteiden yhteistyöllä. Artikulaatiotapaa kuvaamalla kuvataan, miten ilmavirta estetään tai rajoitetaan, millaista kitkaa ilmavirta kohtaa, ja miten ääni muodostuu puheessa. Se on konsonanttien luokittelun keskeinen ulottuvuus, joka yhdessä artikulaatiopaikan ja äänteisyyden kanssa määrittää kunkin äänteen laadun.

Tyypit

Plosivit (stopit) syntyvät, kun ilmavirta sulkeutuu kokonaan suuonteloon ja vapautuu sitten äkillisesti. Esimerkkejä suomen kielessä ovat p, t ja k. Frikatiivit syntyvät, kun ilmavirta kulkee kapean rakenteen kautta, jolloin syntyy kitkaa; yleisiä esimerkkejä ovat s ja h. Affriikatit ovat plosivien ja frikatiivien yhdistelmiä, joissa ensin tapahtuu pieni sulkeutuminen ja sen jälkeen kitka, esimerkiksi joissain kielissä tavutettuina ääniä kuten t͡s tai d͡z. Nasalit kuljettavat sanssua ilmaa nenäonteloon; m ja n ovat yleisimpiä, lisäksi esiintyy velaarinen ŋ. Approximantit eli likvidat virtaavat ilmavirran lähes esteettä; yleisiä ovat j, l, r ja w. Trillit ja flapit sisältävät nopean värähtelyn tai kevyemmän hampaanpysäytyksen, esimerkiksi r-trilli ja tapasukiin perustuva flap; lateraalinen l kuuluu myös tähän ryhmään.

Käyttö ja merkitys

Artikulaatiotavan tunteminen auttaa kielitiedettä, puheentunnistusta ja puhesynteesiä, sekä kielten oppimista. Eri kielillä on eriluonteisia artikulaatiotapoja, mikä selittää osaltaan äänteiden erilaisuutta ja fonologista rakennetta. Suomessa tuotetut äänteet painottuvat esimerkiksi plosiveihin (p, t, k), frikatiiveihin (s) sekä nasaleihin (m, n) ja likvideihin (l, r).